Elämäni toinen täyden matkan triathlon häämöttää vajaan kuukauden päässä. Olen treenaillut koko vuoden omatoimisesti, ilman valmentajaa tai maksettua treeniohjelmaa.
Onko se ollut oikea ratkaisu?
Oikeastaan osaan vastata tähän vasta kuukauden kuluttua, kun tiedän Köpiksen loppuajan ja jos ylipäätään selviän maaliin.
Ihan varmasti valmentajasta olisi ollut hyötyä. Edellisvuonna minulla oli valmentaja ja kokemus oli pelkästään positiivinen. Näin yhden täyden matkan kisan kokeneena ”konkarina” ajattelin kokeilla, osaisinko valmentaa itse itseäni.
Ihan hyvin olen pärjännyt itseksenikin. Se on vaatinut suunnitelmallisuutta, malttia ja uskoa omaan tekemiseen. Apua olen hakenut – yllätys yllätys – Googlettamalla, sekä kokeneemmilta kilpasiskoilta ja -veljiltä.
Päärungon treeniohjelmalle tein Long distance training plan noudattaen. Suunnitelma on tehty 6 kuukaudelle. Sitä ennen tein syksyn ja alkutalven aika lailla fiiliksen mukaan. Ennen varsinaisen treeniohjelman aloittamista yritin pitää fokuksen uintitekniikassa ja peruskestävyydessä, mutta en tehnyt sen tarkempaa suunnitelmaa treeneille.
Joskus on kiva vain fiilistellä ja tehdä sitä mikä tuntuu kivalta sillä hetkellä.
Treeniohjelman sovittaminen arkeen
Talvella vein treeniohjelman suunnitelmasta suoraan Google kalenteriin, jonne kopioin kaikki treenit. Aloitin lopusta, eli Ironmanista ja siirryin viikko kerrallaan taaksepäin.
Jos tiesin, että jollain viikolla on jotain poikkeavaa (kuten kevään pyöräilyleiri Mallorcalla), jätin kyseisen ajanjakson tyhjäksi ja tein sillä viikolla treenejä mahdollisuuksien mukaan. Samoin tällä viikolla (kisaviikko) sovelsin treeniohjelmaa sopivammaksi.
Uintitreeneistä olen soveltanut eniten, sillä kävin koko talven ja kevään ohjatuissa uinneissa Imatran mastersuimarien kanssa pari kertaa viikossa. Nyt kesän olen mennyt training planin mukaan.
Avovedessä uinti alkaa sujua, eikä vedenalainen maailma pelota enää niin paljon kuin aluksi. Nyt uinti on kivaa ja rentoa. Vauhtia pitäisi saada kaivettua pari napsua lisää.
Ihan täysin en ole ohjelmaa pystynyt noudattamaan, sillä ei elämä aina mene niin kuin suunnittelee. Jotain treenejä on jäänyt välistä / joutunut soveltamaan töiden venymisen tai ihan vaan väsymyksen vuoksi. Näitä kertoja on onneksi vähän.
Keväällä korona teki parin viikon tauon treeneihin ja sen jälkeen kesti vielä toiset pari viikkoa päästä täyteen vireeseen. Toki näinhän se olisi mennyt valmentajan kanssakin, ei mitään suunnitelmaa pysty 100 % noudattamaan.
Treenien kalenterointi on ollut töiden puolesta helppoa, sillä olen yrittäjä ja voin treenata silloin, kun haluan, eli vaikka keskellä päivää. Se on helpottanut arkea todella paljon ja tuonut joustoa. Tietysti tämä vaatii kokonaisuuden hallintaa ja töiden organisointia.
Mitä treenaaminen omatoimisesti vaatii?
Tämän kevään kokemuksen perusteella omatoiminen treeni vaatii motivaatiota, kirkkaan tavoitteen, sekä selkeän suunnitelman.
Se vaatii myös kykyä osata kuunnella itseään. Ainakin itsellä saattaa homma mennä myös överiksi, eli teen helposti liikaa ja liian suurilla tehoilla. Itseäni on auttanut hyvä urheilukello, josta näen treenien vaikutuksen sekä unen ja palautumisen. Se auttaa hahmottamaan, jos keho tarvitsee lepoa tai kevyempää treeniä.
Uskon, että olen ainakin treenannut riittävästi. Eri asia on se, olenko tehnyt riittävän laadukkaasti.
Välillä pyörä kulkee, sää suosii ja fiilis on mahtava. Näiden hetkien ansiosta jaksan taas seuraavan treenin.
Toki kehitystä on tapahtunut nytkin talven ja kevään aikana. Pyörä kulkee treeneissä pykälää paremmin kuin viime kesänä, enkä ole pitkien treenien jälkeen enää niin puhki. Uinnissa on myös selkeästi tapahtunut kehitystä. Se on tosin suurimmaksi osaksi masters-uimareiden kanssa altaassa vietettyjen treenien ja valmennuksen ansiota.
Itseäni on auttanut paljon myös sparrailu ja yhteistreenit muiden harrastajien kanssa. Seuran yhteistreeneissä en ole käynyt, koska ne pidetään naapurikaupungissa, enkä viitsi ajaa sinne vain lyhyen treenin vuoksi, kun voin tehdä kaikki treenit omalla paikkakunnalla.
Mieheke on myös ollut paljon treeniseurana.
Entä jatkossa?
Haluaisin kovasti uskoa, että minulla on vielä potentiaalia kehittyä triathlonissa. En kuitenkaan usko, että pystyisin enää omatoimisesti kehittymään kovin paljon. Tai ainakin se vaatisi suunnitelmallisempaa tekemistä, tasotestejä ja tarkempia välitavoitteita.
Motivaatio on myös välillä ollut koetuksella ja olen jopa miettinyt koko lajin, tai ainakin täysmatkojen, jättämistä tähän kesään. Tuntuu, että treenit määrittävät ajankäyttöä ja koko elämää kohtuuttomasti.
Ei se aina ole kivaa eikä helppoa.
Olen pyöritellyt mielessä, että jos pitäisi välivuoden ja tavoittelisi vaikka vain aikaparannusta maratonilla. Tai jos keskittyisikin vain pyöräilyyn ja asettaisin tavoitteeksi ensi kesälle jonkun pyöräilytapahtuman, kuten Saimaa Cycle Tour. Mutta kun uintikin on vihdoin alkanut sujua ja uintitreeneissä on aina niin kivaa… Olisi kiva myös käydä enemmän ilma-akrobatiatunneilla.
Tällaista juupas-eipäs keskustelua tulee käytyä itsensä kanssa enemmän ja vähemmän.
Nyt, kun kisat ovat oikeasti jo nurkan takana, on onneksi hyvä ja keskittynyt fiilis. Haluaisin kovasti uskoa, että pystyn parantamaan omaa ennätystä sekä ensi sunnuntaina Turussa puolikkaalla että elokuussa Köpiksessä täydellä matkalla.
Päätän sitten Köpiksen pölyn laskeuduttua, miten jatkan syksyllä. Valmentajakaan ei ole poissuljettu vaihtoehto. Se on ainakin varmaa, että jotain haluan saavuttaa, oli laji sitten mikä vaan.
On aina mahtava fiilis, kun pääsee maaliin. Oli kyse sitten treenistä tai kisasta.
Luotatko sinä valmentajan apuun vai suunnitteletko treenit itse? Vai onko käytössä jokin välimuoto, kuten valmentajan laatima ohjelma, jota noudatat omatoimisesti?
En tiedä miten tämä pitäisi aloittaa… Lopusta kai, koska ta-daa, se on ohi ja selvisin maaliin! Olen siis yksinkertainen Ironman 😀
Olipahan vaiherikas ja tunteellinen matka. Ennen lähtöä jännitettiin viime metreille asti, päästäänkö miehekkeen kanssa edes maahan, eli miten korona-tilannne kehittyy. Ohjeistukset kiristyivät elokuun alusta ja kisajärjestäjältä tulikin monta viestiä aiheeseen liittyen. Minulla on vasta yksi rokote alla, enkä saanut toista aikaistettua, joten testin kautta matkaan.
Saavuimme Tallinnaan autolautalla torstaina. Huvittavaa kyllä, ajoimme auton laivasta ulos, eikä kukaan kysellyt minkään todistuksen perään… No, ainakin saattoi itse olla luottavaisin mielin, ettei tuo virusta maahan.
Pyörä kulki peräkoukkuun kiinnitettävässä telineessä ja saapuessamme majapaikkaan huomasin, että vaihdevipu on jotenkin epänormaalissa asennossa. Pyörän ohjaamo oli kääntynyt matkan aikana 90 astetta vasemmalle ja se oli aiheuttanut jotain vahinkoa takavaihtajalle, sillä koeajon jälkeen totesin, että vain osa vaihteista takana toimii.
Ajattelin, että vika ei varmaan ole säätöä suurempi homma, joten luotin siihen, että kisakeskuksen mekaanikot osaavat korjata sen. Sain siskolta vinkin, että kisakeskuksella voi käydä jo rekisteröitymässä, vaikka oma rekisteröintiaika oli merkattu vasta perjantaille, joten päätimme kävellä sinne ja tehdä ilmon sekä samalla tsekata pyöränkorjausasian.
Kisakeskus sijaitsi Noblessnerin satama-alueella.
Ennen rekisteröitymistä piti vielä tehdä uusi korona-pikatesti, koska ei ollut sitä toista rokotusta… No se onneksi hoitui kisakeskuksella ja tuloksen sai alle 10 minuutissa. Tuloksen varmistumisen jälkeen ilmoittautuminen menikin sujuvasti ja sain repun ja tykötarpeet mukaan. Kävin infossa kyselemässä pyörähuollosta ja sieltä sanottiin, että mekaanikko on jo tältä päivältä lopettanut, mutta huomenna olisi taas huoltoapua tarjolla.
Fiilistelimme vielä hetken expossa ja sieltä tarttuikin yhtä ja toista IM-kamaa matkaan… Päätimme tulla aamupäivällä uudelleen paikalle konsultoimaan huollon kanssa. Siinä olisi hyvin aikaa, kun pyörä piti viedä T1-vaihtopaikalle Harku-järvelle vasta 16:30 perjantaina.
Päivä ennen H-hetkeä
Perjantaiaamuna nukuimme pitkään ja kävimme rauhassa aamiaisella läheisessä kahvilassa. Otin pyörän ja suuntasimme kisakeskukseen. Mieheke läksi samaa matkaa juoksulenkille. Huoltoon olikin melko pitkä jono, joten päätimme, että minä jään jonottamaan ja mies jatkaa omaa lenkkiään.
Jono ei liikkunut moneen minuuttiin lainkaan ja pieni epätoivo alkoi jo kyteä. Onneksi yksi huoltomiehistä alkoi käydä jonoa läpi ja kyseli mitä apua kukakin tarvitsee. Kun hän pääsi minun kohdalleni, selitin ongelmani. Huoltomies pudisteli päätään ja sanoi, etteivät he saa korjattua asiaa siinä paikan päällä, vaan mahdollisesti vaihdevaijeri kaipaa vaihtoa. Hän kysyi kauanko aikaa minulla on viedä pyörä vaihtoon ja voiko sillä ajaa. Kello oli siinä kohtaa jo yli puolenpäivän ja sanoin, että on vielä aikaa useampi tunti. Hän kertoi, että voisin ajaa pyörän huoltoliikkeeseen, jossa he saavat mahdollisesti korjattua ongelman, mutta se liike on viiden kilsan päässä. No, ei siinä auttanut muu kuin todeta, että laita osoite Google Mapsiin, niin lähden polkemaan sinne.
Jee, pyörä on jälleen kunnossa!
Matkalla korjaamoon ehdin jo miettiä, että mitä teen jos pyörää ei saadakaan kuntoon. Vaihtoehtoina olisi joko ajaa rikkinäisellä pyörällä, jossa vain kolme takaratasta on käytössä, tai vuokrata jostain pyörä kisaan.
Korjaamossa oli onneksi asiantunteva palvelu ja pyörä saatiin alle vartissa kuntoon. Kävi ilmi, että vaihdevaijeri oli päässyt irtoamaan paikaltaan kuljetuksen aikana. Se saatiin paikoilleen, eikä vaijeria tarvinnut vaihtaa.
Huh, mikä helpotus. Ajelin pyörän takaisin kämpille ja läksimmekin siitä lounaan jälkeen viemään pyörää ja vaihtopussukoita T1-vaihtoon Harku-järvelle, joka on noin 9 km päässä Tallinnasta. Onneksi sisko taas huolehti ja muistutti, että myös juoksukamat pitää viedä samalla, koska ne kuljetetaan T2-vaihtoalueelle, jonne ei pääse ennen kisaa lainkaan. Itseltä oli mennyt tämä ohje aivan ohi.
Pyörä ja vaihtokamat piti viedä Harku-järvelle jo perjantaina. Jännitys on hyvin aistittavissa kuvasta.
Yllättäen vaihtoalueella ei pyörää tai varusteita tarkasteltu lainkaan. Yleensä jarrut ja kypäränhihnat syynätään, mutta nyt ne eivät kiinnostaneet ketään. Löysin vaihtoalueelta oman paikan ja asettelin kamat paikoilleen. Jätin jo juomapullot sisältöineen pyörään, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että en saa aamulla enää täytettyä niitä.
Sääennuste näytti lauantaille melkoista tuulta ja vesisadetta. Ennuste ei parantunut yhtään, pikemminkin huononi. Niinpä varasin pyöräilyyn lämmikkeeksi irtohihat ja tuuliliivin. Juoksupussukkaan varasin toiset sukat, jotta saan pyöräilyn jälkeen kuivat sukat jalkaan.
Juoksupussukat käskettiin solmia niin, että vesi ei pääse pussin sisään, koska sitä oli tosiaan luvassa… paljon. Onneksi näin, koska niille kuville sukille oli lauantaina tarvetta.
Chattailin vielä valmentajan kanssa kisataktiikasta. Päiviteltiin sääennustetta ja sain vielä viime hetken vinkiksi hommata sadetta pitävän takin pyöräilyyn. Koska jos sade ja kylmyys pääsee ytimiin, on sieltä vaikea enää saada itseään lämpimäksi.
Niinpä seuraava steppi oli etsiä kauppa, josta saisi vielä sopivan, ohuen pyöräilytakin… Ihme ja kumma, ensimmäinen kauppa, jonne menimme isossa kauppakeskuksessa, oli napakymppi 😀 Sieltä löytyi yksi ainoa riittävän ohut, mutta vedenpitävä takki, joka sattui vielä olemaan sopivaa kokoa, eikä edes maksanut mansikoita. Kassan kautta pois, kiitti kuitti 😀
Hiilaria koneeseen.
Loppuilta menikin tankatessa ja lepäillessä.
Kisapäivä
Herätys pärähti aamulla klo 4:30. Ei siinä kyllä paljon tullut nukuttua sitä ennenkään. Nopeasti vähän aamupalaa, festariasuste päälle ja matkaan.
Tyylikäs outfit 😀 Villasukat on pakollinen varuste.
Vetäisin kisapuvun päälle vain viitan ja jalkoihin sandaalit. Vielä ennen lähtöä nopea tsekkaus, että kaikki tarpeellinen on mukana:
märkkäri
uimalasit
nenäklipsi
vaihtovaatepussukka
ajanottochip
uimalakki.
uusi sadetakki.
Läksimme matkaan kohti Harkujärveä, mutta yllättäen matka tyssäsi isoon liikenneympyrään Saku-suurhallin kohdalla. Siellä liikenteenohjaaja ilmoitti, että autolla ei pääsekään Harku-järvelle, vaan kilpailijat viedään sinne busseilla Saku-hallin edestä.
Ei muuta kun auto ympäri ja hallille. Mikä pettymys, eikö uintia pääsekään katsomaan?
Hyvästelin miehekkeen ja jäin odottelemaan kyytiä.
Pääsin bussilla Harku-järvelle ja sain vietyä sadetakin vielä vaihtopussukkaan pyörän luo. Vaihtoalueella tapasin siskon ja muita tuttuja. Viime hetken tsempit ja vessajonoon. Onnistuin valitsemaan jonon, joka ei vetänyt sitten millään. Lopulta pääsin vessaan ja sen jälkeen tulikin hoppu siirtyä lähtöalueelle.
Vedin märkkärin puoliksi päälle, pakkasin vaihtovaatteet pussukkaan ja siitä puolijuoksua lähtöalueelle. Tulipahan samalla alkulämpät 😀
Vedessä ei ollut mahdollista lämmitellä lainkaan, joten ei muuta kuin märkkäri kiinni, vaihtokamat rekkaan ja kohti lähtöaluetta. Onneksi aallokko ei näyttänyt pahalta eikä ilma ollut niin kylmä kuin pelkäsin. Sadekaan ei ollut vielä alkanut.
Uinti
Oma lähtöaika oli 6:50, mutta lopulta pääsin starttaamaan noin seitsemän maissa. Vasta siinä kohtaa kun juoksin veteen kuulin tutun äänen ja kannustuksen rannalta. Mies oli sittenkin onnistunut luovimaan paikalle katsomaan 😀
Olin etukäteen kuullut, että Harku-järven vesi on sameaa, mutta silti oli melkoinen shokki kun tajusin, että vedessä ei näe yhtään-mitään. Ei siis edes omaa kättään. No, siihen tottui lopulta nopeasti. Aloin vain uida eteenpäin ja yritin hakea sopivaa rytmiä. Ekalle poijulle meni ihan hyvin. Käännöksessä oli hiukan ruuhkaa, mutta ei mitään pahempaa.
Tähystelin ahkerasti suuntaa, koska en halunnut tällä kertaa eksyä radalta. Toisessa käännöksessä oli suma ja sainkin pari osumaa sieltä ja täältä. Päätin yrittää ottaa seuraavat käännöksen hiukan kauempaa poijuista, jotta en jäisi jalkoihin.
Kolmannella käännöspaikalla tulikin melkoinen shokki. Aivan järkyttävät aallot iskivät vastaan ja sain kunnolla vettä henkeen. Hetki piti rykiä ja rauhoitella itseään. Asiaa ei auttanut se, että uimareita tuli yli vähän joka suunnasta. Sain kunnon potkun rintaan ja joku päätti uida suoraan ylitseni.
Sain jotenkin itseni rauhoitettua ja onneksi olen opetellut hengittämään molemmilta puolilta. Aallokko iski etuoikealta, joten aloin hengittää vain vasemmalta. Rauhoitin tahtia ja otin henkeä joka 4. vedolla. Jossain kohtaa huomasin, että olen ajautunut aaltojen mukana tosi paljon vasemmalle. Korjasin linjaa ja pyrin takaisin radalle.
Helpotukseksi tämä pätkä oli aika lyhyt ja seuraavan käännöksen jälkeen tuli myötäaallokkoa. Pitkä suora menikin ilman suurempia ongelmia, kunnes tuli taas käännös oikealle. Nyt osasin jo varautua ja selvisin aallokosta paremmin. Vesi maistui vähän bensalta, kun sitä tuli suuhun. Yritin varoa nielemästä vettä yhtään ja hengitin tosi ylhäältä. En uskaltanut vilkaista kelloa yhtään kertaa koko uinnin aikana, joten saatoin vain arvailla vauhtia. Päätin, että en keskity aikaan lainkaan, vaan varmistan vain vaihtoon pääsyn riittävän rauhallisella tekemisellä.
Toiseksi viimeinen käännös. Aallokko hiukan hellitti rannan tuntumassa. Pitkä suora. Enää viimeinen kilsa. Viimeinen käännös häämötti. Nyt alkoi jo tulla voittajafiilis. Selviän tästä! Viimeisen kääntöpoijun jälkeen näkyi maalikaari. Uin tasatahtia jonkun miehen rinnalla. Taisin päästä hiukan nopeammin perille. Ylös vedestä. Ei huippaa. Nyt vasta huomasin, että vesisade oli alkanut. Uintiaika 1:41 jotain… Pieni pettymys, mutta en antanut sen viedä fiilistä.
Juoksin pyörälle riisuen märkkäriä samalla. Kuivasin jalat, laitoin säärystimet ja sukat, kengät jalkaan, kypärä päähän. Uintikamat vaihtopussukkaan ja menoksi. Vaihtoon meni n. 7 minuuttia.
Pyöräily
Pyörän päälle pääsi hyppäämään heti vaihtoalueen jälkeen. Aluksi oli kapeampaa tietä, mutta se leveni nopeasti, eikä ollut ruuhkaa. Alussa pyörä kulki hyvin, sain heti hyvän rytmin ja yritin samalla juoda ja tankata energiaa. Ekat 30 kilsaa menivät helposti alle tuntiin myötätuuleen.
Sen jälkeen alkoikin vastatuuli ja todellisuus iski vastaan ihan kirjaimellisesti. Sain silti pidettyä ihan hyvä rytmin ja tasaisen vauhdin n. 60 kilsaan saakka. Siinä kohtaa alkoi vatsa ilmoitella olemassaolostaan. Ajattelin että käyn seuraavassa huollossa bajamajassa, mutta en sitten voinutkaan odottaa sinne saakka. Pysähdyin siis sopivassa kohtaa (eli siinä, jossa oli sopivan peittävän näköistä kasvillisuutta tien laidassa) ja rynnistin pusikkoon. Melko tuskaisia hetkiä, kun yritin saada ihoon liimautunutta pukua revittyä päältä pois ennen kuin olisi liian myöhäistä… Onneksi ehdin ajoissa… Anteeksi vaan eestiläinen maanomistaja, maillasi on nyt biokätkö.
Kun sain homman hoidettua, mietin uskallanko enää syödä/juoda suunnitelman mukaan. Päätin syödä energiapatukan siinä kohtaa kun olin joka tapauksessa pysähdyksissä. Jatkoin matkaa oloa tunnustellen. Ei kipua tai mitään, joten päätin jatkaa suunnitelman mukaan. Otin geeliä, urkkajuomaa ja vettä, kuten Lahdessakin tein.
Pysähdys vei tietysti ylimääräistä aikaa, mutta laskeskelin, että vielä on mahku päästä kuudessa ja puolessa tunnissa vaihtoon. Tuuli ja sade yltyivät. Olin aivan läpimärkä. Onneksi oli se sadetakki, joka sentään piti yläkropan kuivana ja lämpimänä. Jalkoja alkoi palentaa kun kengätkin olivat aivan läpimärät.
Puolivälissä oli vielä vauhtia ja mahdollisuus saada hyvä pyöräilyaika.
Puolivälin paikkeilla oli tuttu hahmo kannustamassa. Mies-parka oli siellä vesisateessa odottelemassa ❤ Ei suosinut sää katsojiakaan.
Reilun satasen jälkeen oli taas puska(paska)reissu esillä. Sitä ennen jo vauhti oli pahasti hyytynyt. En saanut energiaa sisään niin paljon kuin olin suunnitellut. Kello tikitti ja minä kiskoin kisahaalaria päälle jossain mutaläjässä virolaisen pellon reunassa. Pyörä pötkötti tien sivussa ja huoltomoottoripyörä pysähtyi juuri tsekkailemaan tilannetta kun könysin pusikosta pois. Ei hätää, täällä on on kaikki ihan hyvin…
Tilanteen kruunasi se, että seuraavaan huoltopisteeseen olisi ollut kilsa. Siis 1 kilsa. Mutta hätä ei lue lakia vai miten se meni.
Loppumatka menikin sitten enemmän ja vähemmän sunnuntaiajelufiiliksissä. En saanut enää piiskattua itseäni vauhtiin millään. Syke näytti 120, mutta en vaan saanut jalkoja toimimaan. Jouduin vielä kerran pysähtymään bajamajaan 20 kilsaa ennen maalia.
Lopulta pääsin T2-vaihtoon nippa nappa alle 7 tunnin.
Juoksu
Vaihtoalueella toimin rauhassa. Kuivasin jalat ja vaihdoin kuivat sukat. Nappasin vauhtikarkit taskuun ja läksin juoksemaan. Yllättäen jalat tuntuivat tosi tuoreilta. Ihan kuin ei olisi pyöräilemässä käynytkään! Vatsakin tuntui ihan normaalilta.
Varmaankin se lopun hyytyminen pyörällä säästi jalat juoksuun. Mene ja tiedä, mutta juoksin ekan kympin helposti alle tuntiin.
Juoksu alkoi yllättävän hyvin.
Otin joka huoltopisteellä jotain energiaa (urkkajuomaa vähintään) ja nappailin välillä vauhtikarkkeja. Eka kierroksen lopussa vaihdoin pari sanaa miehen kanssa ja olin niin fiiliksissä, että meinasin vahingossa juosta suoraan maaliin 😀 Onneksi tajusin virheen ajoissa ja luikin häntä koipien välissä takaisin radalle.
Toinen kierros olikin jo raskaampi. Sen jälkeen oli kuitenkin puoliväli ja ajattelin, että nyt mikään ei voi enää viedä minulta maaliin pääsyä. Kävelin kaikki huoltopisteet läpi ja yritin juosta niiden välit. Huoltopisteitä oli noin, 2,5 kilsan välein ja taistelin vaan pisteeltä toisella. En enää välittänyt ajasta, ihan sama, kunhan pääsen maaliin.
Kolmannella kierroksella aloin olla jo niin pihalla, että luulin minulla olevan vielä kaksi kierrosta jäljellä. Se olikin sitten iloinen yllätys, kun tajusin, että eikun yksi kierros enää 😀
Juoksuosuudella sääkin parani. Sade ja tuuli loppuivat ja juoksuolosuhteet olivat tosi hyvät. Kannustus reitin varrella oli mahtavaa. Juoksu meni neljänä kierroksena ja vähän väliä vastaan juoksi joku tuttu: sisko, kaveri, seurakaveri… Heistä sain voimaa. Myös muut tuntemattomat kilpailijat ja yleisö kannustivat, ihan mieletön fiilis.
Viimeinen kierros. Kohta tämä on ohi. Tunteet alkoivat jo nousta pintaan. 39 kilsaa, 40 kilsaa. Enää kilsa maaliin. Viimeinen, keltainen ranneke käteen. Maratonaika 4:37.
Maalisuora, punainen matto. Juontaja tsekkaa nimen numerolapusta ja maaliin juostessa kuulen ne maagiset sanat: Katri, you are an Ironman!
Maalissa tulee itku. Vieläkin tulee itku kun kirjoitan tätä. Niin paljon tunnetta tiivistyi siihen hetkeen.
Mies on vastassa, halataan.
Haen mitalin.
I am an Ironman
En edes tiennyt loppuaikaa, kysyin sen myöhemmin mieheltä. 13:28:46.
Kiitos Pekka tuesta, myötäelämisestä, huollosta, kannustuksesta, kaikesta… (ja näistä kuvista!)
Kiitos valmentaja Jukka, ilman apuasi en olisi tässä.
Kiitos sisko inspiraatiosta ja tuesta.
Kiitos kaikille seurakavereille kannustuksesta.
Kiitos koko triahlonyhteisölle kannustuksesta.
Kiitos kaikille, jotka ovat auttaneet ja tukeneet matkan varrella. Te tiedätte kyllä.
Ristus mikä reissu, soijaa pukkas 😀 Viikonloppuna kisailtiin Lahdessa helteisissä tunnelmissa. Hikeä tosiaan pukkasi, helle helli niin meitä kisaajia kuin katsojiakin kisan aikana.
Itse selvisin kuumuudesta huolimatta ilman suurempia ongelmia, nesteytys ja tankkaus osuivat siis nappiin. Kisajärjestäjät tekivät kyllä kaiken voitavansa sen eteen, että kilpalijat pärjäisivät kuumuudessa. Huoltopisteitä oli riittävästi ja juoksuosuudelle oli tuotu vesiletkuja, joiden alla saattoi hetken viilentää itseään.
Vaihtoalue Sibeliustalon takana.
Me tulimme Lahteen jo perjantaina ja kävin rekisteröitymässä samantien. Rekisteröintiajat piti ilmoittaa ennakkoon, jotta ruuhkilta vältyttäisiin ja kisakeskuksessa olikin väljää, kun saavuin paikalle. Pyörän olisi voinut jättää jo perjantaina vaihtopaikalle, mutta päätin tuoda oman pyörän ja vaihtokamat varikolle lauantaina. Silloin olisi hyvin aikaa vielä valmistautua startin ollessa vasta iltapäivällä.
Kävimme vielä illalla satamassa syömässä ja pyörimässä kisaexpossa. Tulin ostaneeksi uuden märkkärin, vaikka tarkoitus oli vain käydä ihmettelemässä niitä. Olin varautunut siihen, että tarvitsen Tallinnaan uuden märkkärin nykyisen alkaessa jo repeillä monesta kohtaa. Lahdessa oli tarkoitus vetää vielä vanhalla. Mutta… löysinkin heti ekasta teltasta niin hyvän tuntuisen märkkärin sopuhintaan (Sailfish One), että se hyppäsi mukaan ihan puoliväkisin.
Yövyimme ystäväni asunnolla, jossa sain valmistautua rauhassa. Kiinnitin numerot pyörään, varustepusseihin ja kypärään. Ihmettelin hetken puuttuvaa ajanottochip’iä, mutta tiedustelun jälkeen kuulin, että se annettaisiinkin vasta silloin kuin pyörät ja varustepussit jätetään vaihtoalueelle.
Laitoin juomapullot puolillaan yöksi pakkaseen, jotta ne pysyisivät edes hieman pidempään kylminä vaihtoalueella. Olin pusertanut geelit valmiiksi jo pieneen pulloon ja laitoin senkin aamulla vielä hetkeksi pakkaseen.
Pyörän katsastus.
Lauantaina tulimme kisapaikalle hengailemaan jo hyvissä ajoin. Vein pyörän ja vaihtopussit vaihtoalueelle. Jätin juomapullot pyyhkeen sisään pussiin, jotta ne eivät kuumenisi liikaa. Kisajännitys alkoi nostaa päätään ja melkein unohdin ottaa kypärän pois päästä ja jättää pussiin.
Pikkaisen vaan jännittää… Pyörä ja vaihtokamat on jätetty karsinaan. Nyt ei voi enää perääntyä.
Siirryimme odottelemaan kisan alkua varjoon siskoni ja muiden tuttujen seuraan. Söin vielä vähän evästä, vaikka ei ollut yhtään nälkä. Piipahdin seuran yhteiskuvassa vielä noin tunti ennen lähtöä. Meitä olikin iso porukka lähdössä matkaan.
Go team Willtri ❤
Olin ilmoittanut uintiajaksi 45 minuuttia, joten olin viimeisessä lähtöryhmässä. Muut menivät aiemmissa ryhmissä, onneksi yksi tuttu jäi kanssani viimeiseen ryhmään, niin oli henkistä tukea ja apua märkkärin pukemisessa. Siirryimme uinnin lämmittelyyn oman ryhmämme ensimmäisinä ja se olikin oikea ratkaisu, sillä ehdimme lämmitellä vain hetken, kun meidät komennettiin pois vedestä kärkiuimarien lähestyessä jo rantaa. Teimme lämmittelyuinnin ilman märkkäriä, ei tehnyt mieli pukea sitä päälle yhtään minuuttia liian aikaisin.
Lähtö ja uinti
Lähtöalueella ei ollut lainkaan ruuhkaa ja pääsinkin starttaamaan samantien saatuani märkkärin päälle. Oman jännityksen uintiin toi uuden märkkärin lisäksi se, että uin nenäklipsin kanssa. Se oli pakko ottaa käyttöön, koska vedessä on nyt ollut paljon siitepölyä ja se aiheuttaa minulle tosi pahoja oireita. Olin testannut klipsin kanssa uimista vain pari kertaa ennen lauantaita.
Uinti käynnistyi tosi hyvin. Maltoin lähteä rauhallisesti ja löysin heti hyvän rytmin. Yhtäkkiä havahduin siihen, että olin yksin vedessä. Hetken ihmettely ja tajusin ajautuneeni pois radalta! En tajua miten se oli mahdollista, olin tehnyt jyrkän käännöksen vasempaan. Jostain syystä tilanne alkoi naurattaa minua aivan hillittömästi. Eihän tällaista voi tapahtua kuin minulle.
Uin takaisin radalle ja uin hetken parin muun uimarin peesissä. Lopulta löysin oman rauhallisen linjan, jossa pääsin etenemään omaa tahtia. Tähystelin nyt useammin oikeaan suuntaan ja pysähdyinkin muutaman kerran varmistamaan suuntaa. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Viimeisen käännöksen jälkeen alkoi maali näkyä. En uskaltanut vilkaista kelloa kertaakaan koko matkan aikana, joten uintiaika oli täysi arvoitus.
Noustessani vedestä kuulin selostajan sanovan nimeni ja uintiajan 44 jotain… Mitä?! Se oli todella iloinen yllätys kaiken sekoilun jälkeen. Fiilis nousi samantien kattoon ja kun vielä kuulin kannustushuutoja katsomosta, hölkkäsin vaihtoon todella hyvissä tunnelmissa.
Uinti sujui yli odotusten.
Pyöräily
Vaihdossa kaikki sujui ongelmitta. En unohtanut mitään oleellista 😀 Hyppäsin pyörän selkään ja 90 kilometrin matka saattoi alkaa.
Kohti maanteitä.
Heti pyöräilyn alussa yritin juoda paljon ja tankata geeliä. Ekat viisi kilsaa menivät reiluun 11 minuuttiin. Tahtia pitäisi kiristää, mutta alussa oli melko paljon nousua. Toka vitonen meni hieman nopeammin.
Ensimmäinen huoltopiste oli 19 kilometrin kohdilla. Se tuli hieman yllättäen eteen, en ollut vielä ehtinyt edes koskea varapulloon. Otin urheilujuomaa ja kaadoin sen pyörän juomasäiliöön.
Geeliä, juomaa, kilometrit taittuivat. Keskityin pitämään kadenssin korkealla ja jalat rentoina. Ei saa runtata liian kovaa mäkiin, toistelin mantraa itselleni. Välillä oli huonoa asfalttia, välillä aivan uutta sileää pintaa. Vitoset menivät alle kymmeneen minuuttiin. Toivo kolmen tunnin alituksesta heräsi. Tsemppasin itseäni mielessäni. Hyvä Katri, pystyt siihen, anna mennä. Ohittelin porukkaa ja välillä joku kiisi minun ohitseni.
50 kilsaa täynnä. 70 kilsaa täynnä. Huoltopisteiltä uutta juomaa. Loputtoman pitkiltä tuntuvia ylämäkiä, jännitti kestääkö renkaat ehjänä tai tippuuko ketjut, keskari laskee. Vielä iso mäki Messilässä. Vitoseen meni yli 12 minuuttia. Voihan kakka, sinne meni 3 h aikaraja.
Vaihtoon tullessa olo oli hyvä, ei pahoinvointia tai mahakipua. 3 h 3 minuuttia ja sekunteja päälle. Se on kuitenkin uusi enkka, nyt ei masennuta, hoin itselleni. Vielä on mahdollisuus alle kuuden tunnin kokonaisaikaan.
Juoksukengät jalkaan ja matkaan!
Juoksu
Juoksu oli tuskaisen kuuma, mutta vältyin krampeilta.
Heti juoksuun lähtiessä iski kova jano ja kirosin itseäni, että en muistanut juoda vaihdossa mitään. Odotin ensimmäistä huoltopistettä kuin kuuta nousevaa. Eka kilsa 5:30. Ohoh, vauhti oli kovempi kuin mitä olin suunnitellut. Päätin antaa mennä niin kauan kuin kulkee.
Huoltopisteellä vettä, osan join, osan kaadoin päähän. Seuraavalta pöydältä urheilujuomaa ja suolaa. Vielä vikalta pöydältä vettä. Kävelin kaikki huoltopisteet läpi, jotta ehdin nauttia pöytien antimista. Mies ja muut tutut ja ystävät kannustavat matkalla. Tuntemattomat ihmiset kannustavat. Siitä saa voimaa.
Eka vitonen reilusti alle puoleen tuntiin. Geeli naamaan.
Ensimmäinen kierros alle tuntiin. Jalkaa vaan toisen eteen. Huoltopisteeltä toiselle. Geeliä 5 kilsan välein. 20 kilsaa täynnä, vielä on mahdollisuus 2 h aikaan. Maali näkyy! Loppukiri!
Se on siinä! 5:56:10. Itkettää ja naurattaa. En saa sanaa suusta. Mies on vastassa maalissa, pusu maistuu kuulemma suolaiselta.
Väsynyt mutta onnellinen.
Mitali kaulaan ja Finisher-paita matkaan. Hetki fiilistelyä. Ystävät, valmentaja ja seurakaverit onnittelevat. Tätä fiilistä ei voita mikään. Tämän takia on lähdetty ajamaan vesisateeseen ja juoksemaan pakkaseen. Tämän takia on tahkottu altaassa ja kyykätty salilla. Tämän takia. Vaikka tulos ei monelle muulle ole kummoinen, minulle se on iso harppaus oikeaan suuntaan. Se on melko lailla tasan puolen tunnin parannus edelliseen puolimatkaan Joroisilla.
Kiitos valmentaja Jukka!
Kisan jälkeen miehen kanssa terassille, yksi olut ja kisan läpikäynti. Yö on trooppinen ja tuntuu kuin olisimme jossain ulkomailla. Uskomattoman hieno fiilis.
Yöpalalla.
Hain pyörän ja muut kamat vaihtoalueelta ja suuntasimme majapaikkaan. Matkalla iski kova nälkä, joten piti kurvata kebabbilan kautta 🙂
Vaikka kello oli jo paljon, ei uni meinannut tulla, kroppa kävi vielä niin kierroksilla. Onneksi aamulla ei ollut kiire mihinkään ja saimme nukkua pitkään.
Kiitos Mies, kiitos valmentaja, kiitos kaikki kannustajat ❤
Nyt hetken hengähdys ja sitten katseet kohti Tallinnaa.
Harjoituspäiväkirja 