Matkailu · Yleinen

Saisiko olla, Saimaan saaristoreitti, oppaalla tai ilman?

Elokuu on tarjoillut taivaan täydeltä vettä, navakkaa tuulta ja koleaa säätä. Pitäähän keskiarvo näemmä saada tasoittumaan. Hiukan jännityksellä seurailin viime viikolla sääennusteita. Olin lupautunut vetämään kesän viimeisen Saimaan saaristoreitin ja kyllähän se väistämättä tunnelmaa latistaisi, jos joutuisimme ajamaan reitin vesisateessa.

Ilmeisesti olin lunastanut jo oman osuuteni sateessa ajamisesta, sillä yllättäen sää kirkastui ja lämpeni viikonloppua kohden. Lauantaina saimme startata matkaan aivan täydellisessä loppukesän säässä. Tällä kertaa kiersimme reitin vastapäivään, eli suuntasimme Imatralta kohti pohjoista.

Opastettu retki vs. omatoimiretki

Tämä oli nyt omalta osaltani neljäs retki saaristoreitillä. Olen kiertänyt sen kahdesti myötäpäivään ja kahdesti vastapäivään. Joka kerta reitti on ollut hiukan erilainen, riippuen siitä ollaanko oltu liikkeellä yhden vai kahden yön taktiikalla ja millä porukalla.

Ensimmäisen kerran kiersin reitin oppaan mukana (kirjoitin siitä aiemmin) ja sen jälkeen kerran omalla (opasporukalla) ja kahdesti olen päässyt vetämään retken oppaan ominaisuudessa.

Nyt, kun kokemusta on sekä asiakkaan että palveluntarjoajan näkökulmasta, ajattelin tehdä vertailun siitä, mitä hyötyjä on valita opastettu matka ja toisaalta milloin reitti kannattaa kiertää omatoimisesti.

Pyöräilijöitä nousemassa Utulan lautturin kyytiin
Pyörämatkalaisia nousemassa Utulan lautturin kyytiin Karoniemessä.

Miksi kannattaa valita opastettu retki?

Suurin hyöty on tietysti helppous ja vaivattomuus. Sinun ei tarvitse itse stressata reitistä, aikatauluista, ruokapaikoista, lauttalipuista, yöpymispaikoista jne. Voit keskittyä vain nauttimaan matkasta. Opastetuilla matkoilla tapaat lisäksi muita samanhenkisiä pyöräilijöitä ja parhaassa tapauksessa voit saada uusia ystäviä.

Opas myös tuntee reitin ja tietää ne paikat, joissa kannattaa hiukan poiketa reitiltä, jotta voi nähdä kätketyn näköalapaikan, nauttia maukkaimmat korvapuustit tai suurimmat jäätelöpallot.

Opastetun retken varjopuolena voi pitää sitä, että eteneminen voi olla omaan makuun liian verkkaista, koska vauhti sovitetaan aina sellaiseksi, ettei kukaan jää letkasta. Toisaalta tällaiselle matkalle kannattaakin jättää vauhtipöksyt kotiin ja vetää turistishortsit jalkaan ja keskittyä nauttimaan maisemista kaikessa rauhassa.

Opastettu matka sopii myös hyvin kokemattomalle pyöräilijälle. Jos mäet tai pitkät päivämatkat arveluttavat, suosittelen valitsemaan sähköpyörän.

Ihmisiä seisomassa Huuhan rannan lähellä olevalla varjoliitojien lennätyspaikalla
Huuhan rannan vieressä on jyrkänne, jossa varjoliitäjät nousevat ilmaan. Se on myös aivan upea näköalapaikka, josta näkee Saimaan selkien yli kymmenien kilometrien päähän.

Kenelle sopii omatoimimatka?

Jos viihdyt parhaiten itseksesi tai omassa porukassa, olet jo kokeneempi pyöräretkeilijä ja haluat edetä omaan tahtiisi, valitse silloin omatoimimatka.

Omatoimimatkan voit tietenkin suunnitella ja järjestellä alusta loppuun saakka itse, mutta myös omatoimimatkoille on saatavana palveluna reittisuunnittelu, lauttaliput, majoitus ja tavaroiden kuljetus sekä vinkit matkalle.

Utulan Kyläkauppa
Utulan Kyläkauppa on sympaattinen taukopaikka Saimaan saaristoreitin varrella.

Vinkit Saimaan saaristoreitille

Alkuperäinen reitti kulkee Ruokolahdella Puumalantietä Utulantien ja kirkonkylän välin. Tänä kesänä avattiin uusi lauttayhteys Äitsaaresta Utulaan, jolloin ruuhkainen (minusta jopa vaarallinen) Puumalantie on mahdollista välttää kokonaan. Suosittelen siis lämpimästi valitsemaan Salosaaren ja Äitsaaren kautta kulkevan reitin.

Utulan ja Taipalsaaren välillä ei valitettavasti ole juurikaan palveluja, joten varaa tälle pätkälle riittävästi evästä ja juomista. Kyläniemen kalasatamaan on saatu tänä kesänä WC:t sekä katos ja pyörälautta Rastilta saa ostaa juomista ja pientä purtavaa.

Rastiniemestä Taipalsaarelle virallinen reitti menee osittain hiekkatiellä, joka on paikoin melko huonossa kunnossa. Hiekkatieosuus on mahdollisuus välttää ajamalla Suursaimaantietä. Vastapainoksi sillä tiellä riittää sitten mäkiä ja mutkia. Eli voit valita joko hieman epämukavan 10 kilsan hiekkatiepätkän tai lähes 20 km loputtomia mäkiä 😀

Näkymä Taipalsaaren Wanhan kunnantalon terassilta
Taipalsaaren kirkonkylän uimaranta ja venelaituri.

Joutsenossa kannattaa poiketa viralliselta reitiltä ja ajaa Keskuskadun kautta. Sieltä löydät kaupat ja muutaman ruokapaikan.

Varaa riittävästi aikaa matkaan, jottei sinulle tule kiire pyörälautoille rengasrikon tms sattuessa. Pyörälautat ovat jo tältä kesältä lopettaneet kuljetukset, joten seuraavan kerran Saimaan saaristoreitille pääsee ensi kesänä.

Nähdäänkö siellä? Tuletko opastetulle matkalle vai kierrätkö reitin omatoimisesti? 😀

Matkailu · triathlonkisat

Ironman Tallinna 2021 kisaraportti

En tiedä miten tämä pitäisi aloittaa… Lopusta kai, koska ta-daa, se on ohi ja selvisin maaliin! Olen siis yksinkertainen Ironman 😀

Olipahan vaiherikas ja tunteellinen matka. Ennen lähtöä jännitettiin viime metreille asti, päästäänkö miehekkeen kanssa edes maahan, eli miten korona-tilannne kehittyy. Ohjeistukset kiristyivät elokuun alusta ja kisajärjestäjältä tulikin monta viestiä aiheeseen liittyen. Minulla on vasta yksi rokote alla, enkä saanut toista aikaistettua, joten testin kautta matkaan.

Saavuimme Tallinnaan autolautalla torstaina. Huvittavaa kyllä, ajoimme auton laivasta ulos, eikä kukaan kysellyt minkään todistuksen perään… No, ainakin saattoi itse olla luottavaisin mielin, ettei tuo virusta maahan.

Pyörä kulki peräkoukkuun kiinnitettävässä telineessä ja saapuessamme majapaikkaan huomasin, että vaihdevipu on jotenkin epänormaalissa asennossa. Pyörän ohjaamo oli kääntynyt matkan aikana 90 astetta vasemmalle ja se oli aiheuttanut jotain vahinkoa takavaihtajalle, sillä koeajon jälkeen totesin, että vain osa vaihteista takana toimii.

Ajattelin, että vika ei varmaan ole säätöä suurempi homma, joten luotin siihen, että kisakeskuksen mekaanikot osaavat korjata sen. Sain siskolta vinkin, että kisakeskuksella voi käydä jo rekisteröitymässä, vaikka oma rekisteröintiaika oli merkattu vasta perjantaille, joten päätimme kävellä sinne ja tehdä ilmon sekä samalla tsekata pyöränkorjausasian.

Kisakeskus sijaitsi Noblessnerin satama-alueella.

Ennen rekisteröitymistä piti vielä tehdä uusi korona-pikatesti, koska ei ollut sitä toista rokotusta… No se onneksi hoitui kisakeskuksella ja tuloksen sai alle 10 minuutissa. Tuloksen varmistumisen jälkeen ilmoittautuminen menikin sujuvasti ja sain repun ja tykötarpeet mukaan. Kävin infossa kyselemässä pyörähuollosta ja sieltä sanottiin, että mekaanikko on jo tältä päivältä lopettanut, mutta huomenna olisi taas huoltoapua tarjolla.

Fiilistelimme vielä hetken expossa ja sieltä tarttuikin yhtä ja toista IM-kamaa matkaan… Päätimme tulla aamupäivällä uudelleen paikalle konsultoimaan huollon kanssa. Siinä olisi hyvin aikaa, kun pyörä piti viedä T1-vaihtopaikalle Harku-järvelle vasta 16:30 perjantaina.

Päivä ennen H-hetkeä

Perjantaiaamuna nukuimme pitkään ja kävimme rauhassa aamiaisella läheisessä kahvilassa. Otin pyörän ja suuntasimme kisakeskukseen. Mieheke läksi samaa matkaa juoksulenkille. Huoltoon olikin melko pitkä jono, joten päätimme, että minä jään jonottamaan ja mies jatkaa omaa lenkkiään.

Jono ei liikkunut moneen minuuttiin lainkaan ja pieni epätoivo alkoi jo kyteä. Onneksi yksi huoltomiehistä alkoi käydä jonoa läpi ja kyseli mitä apua kukakin tarvitsee. Kun hän pääsi minun kohdalleni, selitin ongelmani. Huoltomies pudisteli päätään ja sanoi, etteivät he saa korjattua asiaa siinä paikan päällä, vaan mahdollisesti vaihdevaijeri kaipaa vaihtoa. Hän kysyi kauanko aikaa minulla on viedä pyörä vaihtoon ja voiko sillä ajaa. Kello oli siinä kohtaa jo yli puolenpäivän ja sanoin, että on vielä aikaa useampi tunti. Hän kertoi, että voisin ajaa pyörän huoltoliikkeeseen, jossa he saavat mahdollisesti korjattua ongelman, mutta se liike on viiden kilsan päässä. No, ei siinä auttanut muu kuin todeta, että laita osoite Google Mapsiin, niin lähden polkemaan sinne.

Jee, pyörä on jälleen kunnossa!

Matkalla korjaamoon ehdin jo miettiä, että mitä teen jos pyörää ei saadakaan kuntoon. Vaihtoehtoina olisi joko ajaa rikkinäisellä pyörällä, jossa vain kolme takaratasta on käytössä, tai vuokrata jostain pyörä kisaan.

Korjaamossa oli onneksi asiantunteva palvelu ja pyörä saatiin alle vartissa kuntoon. Kävi ilmi, että vaihdevaijeri oli päässyt irtoamaan paikaltaan kuljetuksen aikana. Se saatiin paikoilleen, eikä vaijeria tarvinnut vaihtaa.

Huh, mikä helpotus. Ajelin pyörän takaisin kämpille ja läksimmekin siitä lounaan jälkeen viemään pyörää ja vaihtopussukoita T1-vaihtoon Harku-järvelle, joka on noin 9 km päässä Tallinnasta. Onneksi sisko taas huolehti ja muistutti, että myös juoksukamat pitää viedä samalla, koska ne kuljetetaan T2-vaihtoalueelle, jonne ei pääse ennen kisaa lainkaan. Itseltä oli mennyt tämä ohje aivan ohi.

Pyörä ja vaihtokamat piti viedä Harku-järvelle jo perjantaina. Jännitys on hyvin aistittavissa kuvasta.

Yllättäen vaihtoalueella ei pyörää tai varusteita tarkasteltu lainkaan. Yleensä jarrut ja kypäränhihnat syynätään, mutta nyt ne eivät kiinnostaneet ketään. Löysin vaihtoalueelta oman paikan ja asettelin kamat paikoilleen. Jätin jo juomapullot sisältöineen pyörään, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että en saa aamulla enää täytettyä niitä.

Sääennuste näytti lauantaille melkoista tuulta ja vesisadetta. Ennuste ei parantunut yhtään, pikemminkin huononi. Niinpä varasin pyöräilyyn lämmikkeeksi irtohihat ja tuuliliivin. Juoksupussukkaan varasin toiset sukat, jotta saan pyöräilyn jälkeen kuivat sukat jalkaan.

Juoksupussukat käskettiin solmia niin, että vesi ei pääse pussin sisään, koska sitä oli tosiaan luvassa… paljon. Onneksi näin, koska niille kuville sukille oli lauantaina tarvetta.

Chattailin vielä valmentajan kanssa kisataktiikasta. Päiviteltiin sääennustetta ja sain vielä viime hetken vinkiksi hommata sadetta pitävän takin pyöräilyyn. Koska jos sade ja kylmyys pääsee ytimiin, on sieltä vaikea enää saada itseään lämpimäksi.

Niinpä seuraava steppi oli etsiä kauppa, josta saisi vielä sopivan, ohuen pyöräilytakin… Ihme ja kumma, ensimmäinen kauppa, jonne menimme isossa kauppakeskuksessa, oli napakymppi 😀 Sieltä löytyi yksi ainoa riittävän ohut, mutta vedenpitävä takki, joka sattui vielä olemaan sopivaa kokoa, eikä edes maksanut mansikoita. Kassan kautta pois, kiitti kuitti 😀

Hiilaria koneeseen.

Loppuilta menikin tankatessa ja lepäillessä.

Kisapäivä

Herätys pärähti aamulla klo 4:30. Ei siinä kyllä paljon tullut nukuttua sitä ennenkään. Nopeasti vähän aamupalaa, festariasuste päälle ja matkaan.

Tyylikäs outfit 😀 Villasukat on pakollinen varuste.

Vetäisin kisapuvun päälle vain viitan ja jalkoihin sandaalit. Vielä ennen lähtöä nopea tsekkaus, että kaikki tarpeellinen on mukana:

  • märkkäri
  • uimalasit
  • nenäklipsi
  • vaihtovaatepussukka
  • ajanottochip
  • uimalakki.
  • uusi sadetakki.

Läksimme matkaan kohti Harkujärveä, mutta yllättäen matka tyssäsi isoon liikenneympyrään Saku-suurhallin kohdalla. Siellä liikenteenohjaaja ilmoitti, että autolla ei pääsekään Harku-järvelle, vaan kilpailijat viedään sinne busseilla Saku-hallin edestä.

Ei muuta kun auto ympäri ja hallille. Mikä pettymys, eikö uintia pääsekään katsomaan?

Hyvästelin miehekkeen ja jäin odottelemaan kyytiä.

Pääsin bussilla Harku-järvelle ja sain vietyä sadetakin vielä vaihtopussukkaan pyörän luo. Vaihtoalueella tapasin siskon ja muita tuttuja. Viime hetken tsempit ja vessajonoon. Onnistuin valitsemaan jonon, joka ei vetänyt sitten millään. Lopulta pääsin vessaan ja sen jälkeen tulikin hoppu siirtyä lähtöalueelle.

Vedin märkkärin puoliksi päälle, pakkasin vaihtovaatteet pussukkaan ja siitä puolijuoksua lähtöalueelle. Tulipahan samalla alkulämpät 😀

Vedessä ei ollut mahdollista lämmitellä lainkaan, joten ei muuta kuin märkkäri kiinni, vaihtokamat rekkaan ja kohti lähtöaluetta. Onneksi aallokko ei näyttänyt pahalta eikä ilma ollut niin kylmä kuin pelkäsin. Sadekaan ei ollut vielä alkanut.

Uinti

Oma lähtöaika oli 6:50, mutta lopulta pääsin starttaamaan noin seitsemän maissa. Vasta siinä kohtaa kun juoksin veteen kuulin tutun äänen ja kannustuksen rannalta. Mies oli sittenkin onnistunut luovimaan paikalle katsomaan 😀

Olin etukäteen kuullut, että Harku-järven vesi on sameaa, mutta silti oli melkoinen shokki kun tajusin, että vedessä ei näe yhtään-mitään. Ei siis edes omaa kättään. No, siihen tottui lopulta nopeasti. Aloin vain uida eteenpäin ja yritin hakea sopivaa rytmiä. Ekalle poijulle meni ihan hyvin. Käännöksessä oli hiukan ruuhkaa, mutta ei mitään pahempaa.

Tähystelin ahkerasti suuntaa, koska en halunnut tällä kertaa eksyä radalta. Toisessa käännöksessä oli suma ja sainkin pari osumaa sieltä ja täältä. Päätin yrittää ottaa seuraavat käännöksen hiukan kauempaa poijuista, jotta en jäisi jalkoihin.

Kolmannella käännöspaikalla tulikin melkoinen shokki. Aivan järkyttävät aallot iskivät vastaan ja sain kunnolla vettä henkeen. Hetki piti rykiä ja rauhoitella itseään. Asiaa ei auttanut se, että uimareita tuli yli vähän joka suunnasta. Sain kunnon potkun rintaan ja joku päätti uida suoraan ylitseni.

Sain jotenkin itseni rauhoitettua ja onneksi olen opetellut hengittämään molemmilta puolilta. Aallokko iski etuoikealta, joten aloin hengittää vain vasemmalta. Rauhoitin tahtia ja otin henkeä joka 4. vedolla. Jossain kohtaa huomasin, että olen ajautunut aaltojen mukana tosi paljon vasemmalle. Korjasin linjaa ja pyrin takaisin radalle.

Helpotukseksi tämä pätkä oli aika lyhyt ja seuraavan käännöksen jälkeen tuli myötäaallokkoa. Pitkä suora menikin ilman suurempia ongelmia, kunnes tuli taas käännös oikealle. Nyt osasin jo varautua ja selvisin aallokosta paremmin. Vesi maistui vähän bensalta, kun sitä tuli suuhun. Yritin varoa nielemästä vettä yhtään ja hengitin tosi ylhäältä. En uskaltanut vilkaista kelloa yhtään kertaa koko uinnin aikana, joten saatoin vain arvailla vauhtia. Päätin, että en keskity aikaan lainkaan, vaan varmistan vain vaihtoon pääsyn riittävän rauhallisella tekemisellä.

Toiseksi viimeinen käännös. Aallokko hiukan hellitti rannan tuntumassa. Pitkä suora. Enää viimeinen kilsa. Viimeinen käännös häämötti. Nyt alkoi jo tulla voittajafiilis. Selviän tästä! Viimeisen kääntöpoijun jälkeen näkyi maalikaari. Uin tasatahtia jonkun miehen rinnalla. Taisin päästä hiukan nopeammin perille. Ylös vedestä. Ei huippaa. Nyt vasta huomasin, että vesisade oli alkanut. Uintiaika 1:41 jotain… Pieni pettymys, mutta en antanut sen viedä fiilistä.

Juoksin pyörälle riisuen märkkäriä samalla. Kuivasin jalat, laitoin säärystimet ja sukat, kengät jalkaan, kypärä päähän. Uintikamat vaihtopussukkaan ja menoksi. Vaihtoon meni n. 7 minuuttia.

Pyöräily

Pyörän päälle pääsi hyppäämään heti vaihtoalueen jälkeen. Aluksi oli kapeampaa tietä, mutta se leveni nopeasti, eikä ollut ruuhkaa. Alussa pyörä kulki hyvin, sain heti hyvän rytmin ja yritin samalla juoda ja tankata energiaa. Ekat 30 kilsaa menivät helposti alle tuntiin myötätuuleen.

Sen jälkeen alkoikin vastatuuli ja todellisuus iski vastaan ihan kirjaimellisesti. Sain silti pidettyä ihan hyvä rytmin ja tasaisen vauhdin n. 60 kilsaan saakka. Siinä kohtaa alkoi vatsa ilmoitella olemassaolostaan. Ajattelin että käyn seuraavassa huollossa bajamajassa, mutta en sitten voinutkaan odottaa sinne saakka. Pysähdyin siis sopivassa kohtaa (eli siinä, jossa oli sopivan peittävän näköistä kasvillisuutta tien laidassa) ja rynnistin pusikkoon. Melko tuskaisia hetkiä, kun yritin saada ihoon liimautunutta pukua revittyä päältä pois ennen kuin olisi liian myöhäistä… Onneksi ehdin ajoissa… Anteeksi vaan eestiläinen maanomistaja, maillasi on nyt biokätkö.

Kun sain homman hoidettua, mietin uskallanko enää syödä/juoda suunnitelman mukaan. Päätin syödä energiapatukan siinä kohtaa kun olin joka tapauksessa pysähdyksissä. Jatkoin matkaa oloa tunnustellen. Ei kipua tai mitään, joten päätin jatkaa suunnitelman mukaan. Otin geeliä, urkkajuomaa ja vettä, kuten Lahdessakin tein.

Pysähdys vei tietysti ylimääräistä aikaa, mutta laskeskelin, että vielä on mahku päästä kuudessa ja puolessa tunnissa vaihtoon. Tuuli ja sade yltyivät. Olin aivan läpimärkä. Onneksi oli se sadetakki, joka sentään piti yläkropan kuivana ja lämpimänä. Jalkoja alkoi palentaa kun kengätkin olivat aivan läpimärät.

Puolivälissä oli vielä vauhtia ja mahdollisuus saada hyvä pyöräilyaika.

Puolivälin paikkeilla oli tuttu hahmo kannustamassa. Mies-parka oli siellä vesisateessa odottelemassa ❤ Ei suosinut sää katsojiakaan.

Reilun satasen jälkeen oli taas puska(paska)reissu esillä. Sitä ennen jo vauhti oli pahasti hyytynyt. En saanut energiaa sisään niin paljon kuin olin suunnitellut. Kello tikitti ja minä kiskoin kisahaalaria päälle jossain mutaläjässä virolaisen pellon reunassa. Pyörä pötkötti tien sivussa ja huoltomoottoripyörä pysähtyi juuri tsekkailemaan tilannetta kun könysin pusikosta pois. Ei hätää, täällä on on kaikki ihan hyvin…

Tilanteen kruunasi se, että seuraavaan huoltopisteeseen olisi ollut kilsa. Siis 1 kilsa. Mutta hätä ei lue lakia vai miten se meni.

Loppumatka menikin sitten enemmän ja vähemmän sunnuntaiajelufiiliksissä. En saanut enää piiskattua itseäni vauhtiin millään. Syke näytti 120, mutta en vaan saanut jalkoja toimimaan. Jouduin vielä kerran pysähtymään bajamajaan 20 kilsaa ennen maalia.

Lopulta pääsin T2-vaihtoon nippa nappa alle 7 tunnin.

Juoksu

Vaihtoalueella toimin rauhassa. Kuivasin jalat ja vaihdoin kuivat sukat. Nappasin vauhtikarkit taskuun ja läksin juoksemaan. Yllättäen jalat tuntuivat tosi tuoreilta. Ihan kuin ei olisi pyöräilemässä käynytkään! Vatsakin tuntui ihan normaalilta.

Varmaankin se lopun hyytyminen pyörällä säästi jalat juoksuun. Mene ja tiedä, mutta juoksin ekan kympin helposti alle tuntiin.

Juoksu alkoi yllättävän hyvin.

Otin joka huoltopisteellä jotain energiaa (urkkajuomaa vähintään) ja nappailin välillä vauhtikarkkeja. Eka kierroksen lopussa vaihdoin pari sanaa miehen kanssa ja olin niin fiiliksissä, että meinasin vahingossa juosta suoraan maaliin 😀 Onneksi tajusin virheen ajoissa ja luikin häntä koipien välissä takaisin radalle.

Toinen kierros olikin jo raskaampi. Sen jälkeen oli kuitenkin puoliväli ja ajattelin, että nyt mikään ei voi enää viedä minulta maaliin pääsyä. Kävelin kaikki huoltopisteet läpi ja yritin juosta niiden välit. Huoltopisteitä oli noin, 2,5 kilsan välein ja taistelin vaan pisteeltä toisella. En enää välittänyt ajasta, ihan sama, kunhan pääsen maaliin.

Kolmannella kierroksella aloin olla jo niin pihalla, että luulin minulla olevan vielä kaksi kierrosta jäljellä. Se olikin sitten iloinen yllätys, kun tajusin, että eikun yksi kierros enää 😀

Juoksuosuudella sääkin parani. Sade ja tuuli loppuivat ja juoksuolosuhteet olivat tosi hyvät. Kannustus reitin varrella oli mahtavaa. Juoksu meni neljänä kierroksena ja vähän väliä vastaan juoksi joku tuttu: sisko, kaveri, seurakaveri… Heistä sain voimaa. Myös muut tuntemattomat kilpailijat ja yleisö kannustivat, ihan mieletön fiilis.

Viimeinen kierros. Kohta tämä on ohi. Tunteet alkoivat jo nousta pintaan. 39 kilsaa, 40 kilsaa. Enää kilsa maaliin. Viimeinen, keltainen ranneke käteen. Maratonaika 4:37.

Maalisuora, punainen matto. Juontaja tsekkaa nimen numerolapusta ja maaliin juostessa kuulen ne maagiset sanat: Katri, you are an Ironman!

Maalissa tulee itku. Vieläkin tulee itku kun kirjoitan tätä. Niin paljon tunnetta tiivistyi siihen hetkeen.

Mies on vastassa, halataan.

Haen mitalin.

Katri Vesikko triathlon IM Tallinn maalissa
I am an Ironman

En edes tiennyt loppuaikaa, kysyin sen myöhemmin mieheltä. 13:28:46.

Kiitos Pekka tuesta, myötäelämisestä, huollosta, kannustuksesta, kaikesta… (ja näistä kuvista!)

Kiitos valmentaja Jukka, ilman apuasi en olisi tässä.

Kiitos sisko inspiraatiosta ja tuesta.

Kiitos kaikille seurakavereille kannustuksesta.

Kiitos koko triahlonyhteisölle kannustuksesta.

Kiitos kaikille, jotka ovat auttaneet ja tukeneet matkan varrella. Te tiedätte kyllä.

Matkailu · tilastot · Yleinen

Lapin taikaa ja vuoden 2020 tilastot

Terveisiä pohjoisen lumisista maisemista! Päätimme melko lyhyellä varoitusajalla tulla tänne Leville joulun ja uudenvuoden ajaksi. Onneksemme löysimme vielä sopivan (eli kohtuuhintaisen, riittävän rauhallisen ja koiraystävällisen) majoituksen läheltä Levin keskustaa.

Muutama päivä sitten kävimme huiputtamassa Särkitunturin.

Täälläkään ei ole lunta vielä aivan metritolkulla, mutta riittävästi, jotta pääsee hiihtämään ja näkymä on ihanan talvinen. Hiihtämisen lisäksi olemme käyneet uimassa, maastopyöräilemässä ja yhtenä päivänä vaelsimme Särkitunturin huipulle ja takaisin.

Aivan pelkkää lomailua tämä reissu ei ole ollut. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, jouduin miettimään elämän rahoituskuviot uusiksi, kun yhtäkkiä ei olekaan sitä paikkaa, johon mennä aamuisin ”torjumaan puutetta”. En ole vielä koskaan ollut vastaavassa tilanteessa, joten asian omaksuminen otti hieman aikaa.

Samalla tilanne oli kuitenkin mahdollisuus vihdoinkin toteuttaa pinnan alla kuplinut haave työllistää itse itsensä. Siis ryhtyä yrittäjäksi. Itseasiassa koko juttu tuntuu nyt suorastaan kohtalon johdatukselta.

Sähkömaastureilla pääsee kevyesti liikkumaan lumisillakin poluilla. Taustalla Ounasjoki.

Pian olemme miehekkeen kanssa paitsi pariskunta, myös liikekumppaneita. Siitä lisää myöhemmin, kunhan kaikki paperiasiat on saatu kuntoon. Mutta siis uutta, jännittävää ja kivaa on odotettavissa vuodelle 2021!

Vuosi 2020 lukuina

En ole jaksanut enää pitää tarkkaa kirjaa kaikista urheilusuorituksista Excelissä, joten ihan kaikkia suorituksia ei ole tilastoissa, mutta nämä tiedot on kaivettu Garmin Connectista:

Uinti:

Uintimetrejä on kertynyt todellisuudessa hieman enemmän, koska en osaa lisätä harjoituksiin tekniikkadrillejä, kuten potkuja.

  • Tammikuu: 13350 m
  • Helmikuu: 17650 m
  • Maaliskuu: 13025 m
  • Huhtikuu: 4500 m (Onneksi kylpylä oli avoinna myös keväällä, kun uimahallit suljettiin…)
  • Toukokuu: 2300 m
  • Kesäkuu: 3692 m
  • Heinäkuu: 3351 m
  • Elokuu: 5547 m
  • Syyskuu: 3900 m
  • Lokakuu: 5675 m
  • Marraskuu: 12925 m
  • Joulukuu: 11925 m

Yhteensä: 97840 m (Nyt vähän harmittaa, että jäi niin vähän tasaluvusta, mutta siinäpä tavoitetta ensi vuodelle)

Pyöräily (ulkona):

  • Tammikuu: 18,4 km
  • Helmikuu: —
  • Maaliskuu: 60,9 km
  • Huhtikuu: 194,3 km
  • Toukokuu: 511,8 km
  • Kesäkuu: 291,9 km
  • Heinäkuu: 466,0 km
  • Elokuu: 206,7 km
  • Syyskuu: 64,00 km
  • Lokakuu: 67,00 km
  • Marraskuu: —
  • Joulukuu: 67,8 km

Yhteensä: 1948,9 km (Tämä luku jäi myös lähelle tasalukua :D) Talvikuukausina tuli tietenkin poljettua lisäksi trainerilla ja salilla Wattbikellä, mutta ne suoritukset ovat mitattavissa vain aikana

Juoksu:

  • Tammikuu: 30,0 km
  • Helmikuu: 53,0 km
  • Maaliskuu: 77,1 km
  • Huhtikuu: 84,8 km
  • Toukokuu: 77,3 km
  • Kesäkuu: 111,0 km
  • Heinäkuu: 61,7 km
  • Elokuu: 100,2 km
  • Syyskuu: 93,5 km
  • Lokakuu: 98,3 km
  • Marraskuu: 94,5 km
  • Joulukuu: 41,0 km

Yhteensä: 922,4 km (tästä puuttuu muutamat juoksumatolla tehdyt suoritukset)

Muut lajit:

Hiihtoa kertyi vain tammikuussa 10 km, nämä viime päivien reilu 40 km + ne mitä huomenna ehtii vielä. Toivottavasti tänä talvena riittäisi lunta, jotta saisi kerättyä hiihtokilsoja kotimaisemissakin. Kerran kävimme retkiluistelemassakin, siitä tuli matkaa 16 km 🙂

Renkaalla on tullut killuttua noin kerran viikossa, eli 50 h. Salia, akroa ja satunnaista joogaa on varmaan yhteensä suunnilleen saman verran, eli n. 50 h.

Rauha Särkitunturin laella.

Kävelyä on tietenkin kertynyt paljon. Osittain koiran ansiosta ja osittain kaikkien niiden upeiden luontopolkujen ja -kohteiden vuoksi, joita olemme ehtineet käydä ihmettelemässä.

Tehominuutteja on Garminin mukaan kertynyt:

  • Tammi-kesäkuu: keskimäärin 100.2 minuuttia viikossa kohtalaisella teholla ja 214.8 minuuttia viikossa suurella teholla
  • Heinä-joulukuu: keskimäärin 69.8 minuuttia viikossa kohtalaisella teholla ja 239.5 minuuttia suurella teholla
Elämä tarjoilee välillä myös yllätyksiä ja eksyttää turvalliselta polulta 😉

Tästä on hyvä lähteä kohti vuotta 2021. Toivon, että pysyn terveenä ja vältyn suuremmilta takaiskuilta harjoittelun suhteen, jotta pääsisi ensi kesänä nauttimaan työn tuloksista 🙂

Särkitunturin laavulla tauolla.

Kiitos kaikille lukijoille tästä vuodesta ja parasta uutta vuotta 2021!

Matkailu · Treeni

Saimaan saaristoreitti pyöräillen

Kesä on ehtinyt huomaamatta jo pitkälle, koulujen alkuun on enää muutama viikko. Omat lomat on jo pidetty ja paluu arkeen aloitettu rytinällä.

Alkukesä on treenien osalta mennyt kivasti. Aloitin kesäkuun alusta jälleen yhteistyön valmentajan kanssa. Hän tekee ohjelman aina kolmeksi viikoksi kerrallaan. Tämä tyyli sopii minulle erinomaisesti, ei tarvitse itse pähkäillä mitään, tekee vaan treenit ja kommentoi fiilikset ja tsekkaa palautteet. Ihanan yksinkertaista 🙂

Kesälomallakin tein kaikki treenit ihan tunnollisesti, yhteen viikkoon tosin tuli vähän extrapyöräilyä, kun osallistuin Discover Saimaan järjestämälle Saimaan saaristopyöräilyretkelle. Tarkoitus oli ohjelman mukaan retkipyöräillä reitti Imatra–Ruokolahti–Kyläniemi–Taipalsaari–Lappeenranta–Imatra (yhteensä 160 km) kolmessa päivässä. Retkeä edeltävällä viikolla minulle selvisi (kiitos rakkaan siskoni, jolle mikään tavallinen ei riitä :D), että retkelle onkin tulossa erikseen ”kuuma(puuma)ryhmä”, joka polkisi siirtymät hieman kovempaa, kun retkeilyporukka.

Kuume ryhmä
”Kuuma ryhmä”, eli siskoni, oppaamme Anne ja minä lähdössä matkaan.

Alun perin olin ajatellut lähteä matkaan perusretkipyörällä, mutta yllämainitusta syystä päädyin maantiepyörään. Pääsääntöisesti matkatavarat kulkivat huoltoauton kyydissä majapaikkoihin, joten pyörälaukkuun piti pakata vain vähän extravaatteita, pyöränhuoltotarvikkeet ja evästä.

Lähtö oli Vuoksen kalastuspuistosta. Meidät jaettiin kolmeen ryhmään, joilla jokaisella oli oma opas. Meidän ”kuuma ryhmä” koostui minusta, siskostani sekä oppaastamme Annesta. Vasta lähtöpaikalla sain kuulla, että meidän ryhmämme polkeekin pikku lisälenkin, eli Äitsaaren kierroksen. Se tiesi siis 50 kilometriä extraa heti ensimmäiseen päivään.

Hiukan alkoi siinä kohtaa hirvittää, varsinkin, kun olin melkoisesti itseäni kokeneempien ja parempikuntoisten seurassa. Matkaan päästyämme kaikki sujui hyvin. Paikallisena tunsin jo reitin ja osasin varautua mäkiseen maastoon. Anne antoi hyviä vinkkejä ryhmäajoon ja peesaukseen, joista minulla ei ole paljon kokemusta, kun pääsääntöisesti tulee poljettua yksikseen.

Ensimmäisenä päivänä pysähdyimme Ruokolahdella kesäkahvila Kaikussa ja muut ryhmät tutustuivat matkalla vielä Salpalinjaan. Me skippasimme sen, koska hiekkatie ja maantiepyörä eivät kuulostaneet hyvältä yhdistelmältä.

Utula Nature päärakennus
Utula Naturen päärakennus

Ensimmäinen yö vietettiin aivan ihastuttavassa Utula Naturessa. Illalla oli ohjelmassa saunomista, uimista sekä yhteinen illallinen. Päivän saldo oli noin 100 km, joka sujui yllättävän kevyesti, kiitos hyvän vetoavun ja peesipaikan.

Utula Nature rantaa
Utula Naturen joogaterassi.
Utula Naturen rantaa
Utula Naturen ihana hiekkaranta.
Utula Nature aamujooga
Joogahetki aamulla.
Huoltoauto
Huoltoauto kuskasi paitsi tavaroita, kerran myös pyörät kuskeineen päivineen yhden hiekkatiepätkän, jota ei maantiepyörällä tehnyt mieli ajaa 🙂

Seuraavana aamuna meillä ei ollut kiire lähteä matkaan, koska meille oli varattu paikat vasta klo 13 pyörälauttaan Kyläniemestä Taipalsaarelle. Näin ollen ehdimme käydä aamu-uinnilla ja nauttia aamiaisen kiireettömästi. Utula-Kyläniemi väli on melko lyhyt pätkä, eikä siinä mennyt kauan, vaikka välissä oli yksi lossimatkakin. Ehdimme vielä nauttia auringosta tunnin verran Kyläniemen kärjessä, jossa odottelimme Roope Saimaata.

Roope Saimaa
Roope-Saimaa kuljettaa pyöräilijöitä Kyläniemen ja Taipalsaaren välillä.

Roope Saimaa kuljettaa pyöräilijöitä Kyläniemen ja Taipalsaaren väliä. Lautalle kannattaa varata paikka ennakkoon, se on ollut kovin suosittu tänä kesänä.

Roope-Saimaa
Lauttamatka Saimaalla oli hieno elämys. Lautalta sai ostaa kahvia ja pientä evästä.

Taipalsaarelta jatkoimme matkaa kohti Lappeenrantaa Vehkataipaleen kautta. Muu ryhmä kurvasi Taipalsaaren kirkolle, mutta me valitsimme reitin Vehkataipaleen kautta kohti Lappeenrantaa välttääksemme hiekkatieosuuden. Matkalla pysähdyimme ihailemaan maisemia ”Sorjosen sillalle”. Tarkoitus oli jatkaa siitä matkaa Saimaan kanavalle ja kanavamuseolla, mutta rautatieremontti oli sotkenut osan reiteistä, eikä paikallisopaskaan (eli minä) osannut opastaa meitä oikeaan paikkaan, joten aikamme ympyrää ajeltuamme päätimme käydä kahvilla satamassa ja jatkaa siitä vielä Saimaanharjulle, koska LPR-Saimaanharju väli on vaan niin kaunis. 

Sorjosen silta
Reittimme kulki läpi kauniiden järvimaisemien

Onnistuimme hiukan eksymään vielä matkalla toiseen majapaikkaamme Salpalinjan hoviin. Tälläkin kertaa hämäännyimme tietöistä, jotka olivat katkaisseet yhden kadunpätkän. Kiertotie olikin sitten vähän pidempi, mutta lopulta pääsimme perille. Toisen päivän saldoksi tuli taas muutama kilsa päälle satku. Illallisen, saunan ja paljun jälkeen uni jälleen maistui.

Satamatie 6
Kahvitauko Satamatie 6 -kahvilassa Lappeenrannan satamassa.

Salpalinjan hovi
Salpalinhan hovi Lappeenrannan Rutolassa.

Salpalinjan hovi on vanha koulu, josta on remontoitu pieni hotelli. Paikka oli oikein kiva ja sillä on mielenkiintoinen historia. Aamulla muu ryhmä kävi vielä opastetulla kierroksella lähimaastossa, me päätimme lähteä ajoissa polkemaan, koska lisälenkkiä oli jälleen luvassa.

Valmiina lähtöön
Valmiina starttaamaan kolmanteen ajopäivään!

Kolmantena päivänä suuntasimme uudestaan Saimaan kanavalle, ylitimme kanavan Soskuan sulun kohdalta, josta jatkoimme kohti Konnunsuota. Konnunsuolla on sympaattinen Konnunsuon baari, jossa pysähdyimme päiväkahville. Sieltä matka jatkui Joutsenon kautta kohti Vuoksen kalastuspuistoa ja retken päätepysäkkiä. Kolmannen päivän saldoksi tuli n. 80 kilometriä.

Konnunsuon baari
Päiväkahvit Konnunsuon baarilla.
maantiepyörät maalaismaisemassa
Jossain Joutsenossa.

Retki oli kokonaisuutena todella upea. Meille sattui täydellinen pyöräilysää, saimme polkea poutasäässä koko matkan. Kaikki järjestelyt toimivat myös hienosti ja jokainen ryhmä sai edetä omaan tahtiin samalla nähtävyyksistä nauttien.

Vastaavia retkiä on tulossa vielä tällekin kesälle, kannattaa tsekata!