Saludos desde España! Me liityimme tuhansien muiden suomalaisten, Aurinkorannikolla etätöitä pakertavien joukkoon ja muutimme tänne marraskuun alkupuolella.
Olemme nyt reilu kolme viikkoa opetelleet uudenlaista arkea. Hetkeäkään ei ole ratkaisu kaduttanut. Valoisuus ja auringon lämpö, meri, kauniit vuoristomaisemat… Yhteydet toimivat mainiosti ja työt on saatu hoidettua ihan samalla tavalla kuin kotimaassakin.
Auringonnousun värit asunnon parvekkeelta kuvattuna.
Triathlonharrastajallehan Aurinkorannikko on varsinainen paratiisi. Uintia voisi harrastaa meressä hyvin vielä näin joulukuussakin, jos olisi märkkäri. Merivesi on ollut noin 15-asteista. Minulla ei ole märkkäriä mukana, koska läksin matkaan yhdellä matkalaukulla, eikä se mahtunut sinne… Onneksi uimapuku ei vie paljon tilaa laukussa ja täällä on uimahalleja, joissa kelpaa polskia 50 m altaassa lämpöisessä vedessä.
Ajattelin tässä postauksessa keskittyä kertomaan uimahallikokemuksista, jos satut kaipaamaan vinkkejä asiaan liittyen. Muutama vinkki olisi tullut itselle tarpeeseen ennen ensimmäistä kertaa paikallisessa uimahallissa 😀
Me asutaan nyt Benalmadenassa, joka sijaitsee Torremolinoksen ja Fuengirolan välissä. Täällä on myös pieni uimahalli, mutta se ei ole avoinna tällä hetkellä.
Lähin kunnallinen uimahalli (Piscina Municipal Virgen del Carmen) on Torremolinoksessa. Hallissa on 50 metrin allas. Aluksi kävimme siellä. Meillä ei ole autoa käytössä ja halliin on meidän asunnolta matkaa noin 7 kilometriä. Bussilla pääsee hieman lähemmäs, mutta kävelymatkaa bussipusäkiltä tulee vajaa pari kilsaa suuntaansa.
Löysimme sopivamman vaihtoehdon Fuengirolasta. Siellä on myös kunnallinen uimahalli (Piscina Municipal David Meca), jossa on 50 metrin allas. Sinne on paremmat yhteydet julkisilla ja lisäksi se on edullisempi. Lippu on vain 2 euroa. Torremolinoksen halliin lippu on ulkopuolisilta 6 euroa, kunnan asukkaille se on ilmeisesti halvempi.
Fuengirolan uimahalli
Muutama juttu kannattaa huomioda, kun menee uimaan:
Tarkasta aukioloajat. Fuengirolan halli on iltapäivisin kiinni pari tuntia (siesta) ja sitten se avautuu illalla uudelleen. Torremolinoksen halli on avoinna aamusta iltaan, mutta siellä on ainakin nyt käytössä ”vuorot”, eli sinne voi mennä klo 8, 9.30, 11 jne. eli aina 1,5 tunnin välein. Lisäksi siellä on ruuhkaisempaa ja varsinkin iltaisin saattaa tavallisille uimareille olla vain pari rataa käytössä. Siellä samoilla radoilla sitten tulee vastaan mitä omituisempia suorituksia vesijuoksusta jos jonkinmoiseen kilpikonnakelluntaan.
Räpylät, pollarit, plättärit ja muut lelut ovat sallittuja, mutta ota omat mukaan, hallissa olevia ei saa lainata (ainakaan Torremolinoksen hallissa)
Maskia pitää käyttää pukeutumistiloissa ja Torremolinoksen hallissa myös allasalueella
Uimalakki on pakollinen
Sandaaleja (släpärit) pitää käyttää
Fuengirolan hallissa pääsylippu esitetään allasvalvojalle
Pukukaapit toimivat joko omalla riippulukolla tai osa kaapeista toimii myös euron kolikolla
Pukeutumis- ja suihkutilat ovat melko koruttomat, Torremolinoksen hallissa oli föönejä, Fugen hallissa ei.
Fuengirolan halliin ostetaan lippu eri paikasta kuin missä uimahallin sisäänkäynti on. Lipun voi ostaa tiskiltä tai automaatista ja lippu esitetään tosiaan siellä allasalueella uimavalvojalle. Lipunmyyntipiste löytyy urheilukeskittymän toisestä päästä alimmalta tasolta. Henkilökunta neuvoo perille, jos et löydä 😀
Fuengirolan hallissa oli tosi väljää arkipäivänä juuri ennen siestaa, silloin saimme yhden radan kokonaan omaan käyttöön. Tänään kävimme siellä aamupäivällä, hyvin mahtui silloinkin uimaan. Luulisin, että iltaisin sielläkin on ruuhkaisempaa.
Oma 50 metrin rata! Melkoista luxusta 2 euron sisäänpääsymaksulla.
Olen käynyt uimassa nyt kerran-pari viikossa. Ensi viikolla me muutetaan reiluksi kuukaudeksi Los Canos de meca -nimiseen kylään Atlantin puolelle. Siellä lähin uimahalli näyttäisi olevan Barbatessa, joten eiköhän uinti onnistu sielläkin. Tammikuussa palataan sitten taas Imatralle jatkamaan uinteja.
Seuraavassa postauksessa keskityn pyöräilykokemuksiin täällä Espanjan auringon alla 🙂
Peekoo, peruskestävyys, pk-jyystö… Kestävyysurheilijoille se on sitä peruskauraa ja näkkileipää, jota nautitaan päivittäin. Sitä sen pitäisi olla myös meille tavallisille kestävyysurheilun harrastajille, olemme sitten säännöllistä liikuntaa vasta aloittelevia tai jo kokeneempia konkareita.
Peruskestävyystreeni tarkoittaa sitä, että syke ei nouse ”punaiselle”, vaan se pysyy n. 60–70 % maksimista. Treenin ei pitäisi tuntua raskaalta eikä hengästyttävältä, vaan sen aikana pitää pysytä esim. juttelemaan kaverin kanssa. Pieni hiki saa toki tulla ja puna nousta poskille.
Peruskestävyystreeni on nimensä mukaisesti peruskestävyyttä kehittävää liikuntaa. Se voi olla esim.
reipasta kävelyä
sauvakävelyä
pyöräilyä
uintia
kevyttä lihaskuntoharjoittelua
kehonhuoltoa ja liikkuvuustreeniä
Peruskestävyystreenissä teho pidetään niin matalana, että et hengästy pahasti. Jos sinulla on sykemittari, voit helposti sen avulla varmistaa, että treenin teho pysyy riittävän matalana. PK-treenissä sykkeen tulisi olla n. 60–70 % maksimisykkeestäsi. Jos et tiedä omaa maksimisykettäsi, voit käyttää laskukaavana 220 – oma ikäsi = laskennallinen maksimisyke. 65 % maksimisykkeestä saat kertomalla oman maksimisykkeesi 0,65.
Esimerkiksi, jos olet 40-vuotias:
220 – 40 = 180 0,65 * 180 = 117
PK-treeni pitäisi siis tehdä sellaisella teholla, että keskisykkeesi treenin aikana pysyy alle PK-kynnyksen, eli esimerkissä keskisyke pitäisi jäädä alle 120.
Jos haluat selvittää tarkat sykerajasi, voit testauttaa ne kynnystestissä. Googlaamalla selviää oman paikkakunnan testauspaikat 🙂
Jos sykemittaria ei ole, voit käyttää mittarina omia tuntemuksiasi. Pystytkö hengittämään nenän kautta treenin aikana? Pystytkö juttelemaan kaverin kanssa kokonaisia lauseita helposti? Hyvä, silloin olet pk-alueella.
Tiedät tehneesi onnistuneen peruskestävyystreenin silloin, kuin treenin jälkeen ”ei tunnu missään”, eli jää sellainen fiilis, että voisi lähteä samantien uudelleen liikkumaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kehitystä tapahtuisi, vaan pk-treenin hyödyt tulevat esiin vasta ajan kanssa.
Pyörällä tehot on helpompi pitää pk-tasolla kuin juostessa. Pk-lenkin tulisi olla nousevatehoinen, eli varsinkin alussa pitää malttaa mennä superhiljaa, lopussa syke saa nousta lähelle PK-kynnystä, mutta ei sen yli.
Itselleni pk-treenin omaksuminen omaan harjoitusohjelmaan oli todella haastavaa. Varsinkin silloin kuin aloittelin kestävyysurheiluharrastusta (eli lähinnä juoksua), juoksin kaikki lenkit aina liian kovaa. Aluksihan sitä kehittyi silti ja jaksoin juosta pidempiä lenkkejä ja kovemmalla vauhdilla. Jossain kohtaa kehitys sitten tyssäsi ja tulokset alkoivat jopa hiipua.
Tiesin kyllä jo silloin pk-lenkkien merkityksen – teoriassa, sillä kun innostun jostain asiasta, ahmin siitä kaiken saatavilla olevan tiedon. Luin useammastakin lähteestä, että pk-harjoittelu on tärkeää ja usein läksin lenkille vakaana aikomuksena juosta pk-lenkki. Käytännössä se jäi usein aikomukseksi, koska en vaan omasta mielestäni osannut juosta niin hiljaa, etteikö syke nousisi. Kävelyksi vaihtaminen ei tietenkään tullut kysymykseen, koska en vaan voinut ”luovuttaa”.
Samoin porukassa juostessa huomasin oman sykkeeni huitelevan päälle 160, mutta en kehdannut pyytää muita hiljentämään vauhtia ja sinnittelin muiden mukana viimeisillä voimilla.
Pelastuksekseni koitui varmaankin niinä aikoina koirien ulkoilutuslenkit ja asthangajooga-harrastus. Ne kuittasivat osan pk-treenistä ja pitivät varmaankin osaltaan rasitusvammat loitolla.
Triathlon-harrastuksen aloitettuani ja treenimäärien kasvettua on ollut pakko opetella treenaamaan myös matalammilla tehoilla. Muuten en millään jaksaisi vetää kaikkia treenejä läpi tavoitetehoilla. Vieläkin on hommassa opeteltavaa, mutta parempaan suuntaan ollaan jo menossa.
Peruskestävyystreenin hyödyt
Peruskestävyystreeni on harjoittelusi kivijalka. Sen päälle voit alkaa rakentaa muuta taloa. Jos skippaat pk-treenit ja menet aina teho edellä, et palaudu kunnolla, voit saada rasitusvammoja, et kehity, menetät motivaation…
Jos taas satsaat pk-treeniin, hyödyt siitä valtavasti:
pk-treeni palauttaa (jopa paremmin kuin pelkkä lepo)
pk-treeni polttaa rasvaa, varsinkin pidemmät, yli 90 minuutin pituiset treenit polttavat tehokkaasti rasvaa, kun hiilihydraattivarastot ovat siinä ajassa kulutettu loppuun ja kroppasi alkaa käyttää rasvaa energianlähteenä
pk-treeni puhdistaa kehoa, se poistaa kuona-aineita
jaksat treenata useammin ja pidempiä harjoituksia
henkinen hyvinvointisi paranee ja älykkyytesi kasvaa (kyllä, tätä on tutkittu, rauhallinen kestävyysharjoittelu kasvattaa aivojen kokoa :D)
verenpaineesi laskee ja kolesteroliaineenvaihduntasi tehostuu
Kaikesta treenistä jopa 80 % tulisi olla pk-treeniä. Eli jos treenaat 5 tuntia viikossa, siitä 4 tuntia pitäisi olla pk-treeniä. Kuulostaa hurjalta, vai mitä?
Miten lisätä pk-treeniä omaan harjoitusohjelmaan?
Pk-treeniä kannattaa ujuttaa omaan treeniohjelmaan muiden treenien yhteyteen ja ripotella kevyttä treeniä lisäksi viikkoihin hyötyliikunnan muodossa.
Se onnistuu esimerkiksi pidentämällä alku- ja loppuverryttelyä, liikkumalla kaikki asiointimatkat mahdollisuuksien mukaan kävellen tai pyöräillen, aktiivisilla liikkuvuusharjoituksilla (voit tehdä niitä vaikka monta kertaa päivässä), tapaamalla ystävää sauvakävelytreffiien merkeissä, lisäämällä pari kolme ylimääräistä aamulenkkiä viikkoon jne…
Koiran ulkoiluttaminen on mitä parhainta palauttavaa pk-treeniä. Lenkkeihin saat vaihtelua lenkkeilemällä välillä jossain muualla kuin kodin lähellä. Koirakin tykkää vaihtelusta ja uusista lenkkimaisemista.
Vaatii pitkäjänteisyyttä ja malttia pysytellä treenatessa pk-alueella. Mutta kova työ palkitaan aivan varmasti ajan myötä. Toki kovatehoistakin treeniä tarvitaan, mutta ei pk-treenien kustannuksella. Eli jos sinulla on aikaa vain yhteen, valitse silloin pk-treeni.
Viimeinen vuosi on ollut täynnä muutosta ja sopeutumista uuteen. Työkuviot menivät yllättäen loppuvuodesta aivan uusiksi ja olen joutunut etsimään omaa paikkaani ja kyseenalaistamaan arvojani sekä ammatillista identiteettiä. Samaan aikaan valmistauduin ekalle täysmatkalle ja treenasin paljon enemmän kuin koskaan ennen.
Ennen Tallinnaa en ollut lainkaan varma haluanko siitä selvittyäni jatkaa enää niin säännöllistä ja säntillistä treenaamista mitä täysmatka vaatii. Toki siis odotin innolla Tallinnaa ja tein kaiken mitä pitikin ennen kisaa ja nautin siitä. Mutta en halunnut vielä ajatella mitä sen jälkeen tapahtuisi.
Lähinnä en ollut varma, haluanko enää käyttää niin paljon aikaa treenaamiseen, mitä täysmatka vaatii. On niin paljon muutakin, johon haluaisin keskittyä ja mitä haluaisin kehittää. Oma yritystoiminta, ammatillinen osaaminen… Muut harrastukset, kuten neulominen ja lukeminen. Puhumattakaan ihmissuhteista, puolison kanssa vietettävästä vapaa-ajasta, ystävistä, jota ei ehdi juurikaan tavata.
Toisaalta rakastan treenaamista ja itseni ylittämistä. Saan treenaamisesta energiaa muuhun elämään ja viihdyn erinomaisesti yksin omien ajatusteni kanssa. Olen saanut treenatessa paljon ideoita ja oivalluksia työhön liittyen ja usein monimutkaisiinkin ongelmiin löytyy ratkaisu lenkillä.
Olen pohjimmiltani melko introvertti, vaikka sitä ei välttämättä huomaa. Tykkään kyllä tehdä töitä muiden, tuttujen ihmisten kanssa ja viihdyn ystävien seurassa. Mutta, jos ”joudun” viettämään paljon aikaa vieraiden ihmisten kanssa tai tapaamaan tuntemattomia ihmisiä, olen sen jälkeen tosi väsynyt ja kaipaan omaa rauhaa.
Oikeastaan tämä on valjennut minulle vasta kuluneen vuoden aikana, jonka olen ollut yrittäjänä ja saanut työskennellä omaan tahtiin omassa rauhassa. Nyt vasta alan huomata miten paljon paremmin voin, kun saan viettää aikaa pienemmissä piireissä, sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei tarvitse pitää yllä mitään ”roolia” ja tehdä työtä, jonka aidosti koen merkitykselliseksi. En ole pitkään aikaan ollut näin energinen ja täynnä uusia ideoita.
Saimaan rannoilla on tilaa hengittää ja antaa mielen hengähtää.
Nyt, kun elämän palaset alkavat olla järjestyksessä, uskon, että minulla on energiaa paitsi tavoitteelliseen treenaamiseen, myös muuhun mielekkääseen tekemiseen.
Tähän auttaa tietysti myös se, että voin sovitella treenit päiväohjelmaan paljon vapaammin kuin aiemmin. Voin käydä lenkillä tai uimassa vaikka keskellä päivää.
Näin ollen tulin siihen lopputulokseen, että lähden treenaamaan kohti seuraavaa täysmatkaa vuonna 2022.
Tavoitteet kesälle 2022
Tämän pitkäksi venyneen alustuksen jälkeen pääsen vihdoin itse asiaan, eli ensi kesän tavoitteisiin. Ilmoittauduin Köpiksen Ironmanille heti, kun ilmoittautuminen avautui.
Tänä kesänä tavoitteena oli vain selviytyä läpi Ironmanista. Ensi kesänä tavoitteena on saada ainakin tunti pois loppuajasta. Eli maalissa pitäisi olla alle 12,5 tunnissa. Pitäähän joku tavoite olla, jotta säilyy motivaatio treenata ja hakeutua sinne kehittävälle epämukavuusalueelle.
En lähde uimahalliin ilman suunnitelmaa.
Uintiin meni Tallinnassa 1:40. Siitä voi 5–10 minuutta laittaa sään piikkiin. Tavoite ensi kesälle on saada ainakin 15 minuuttia tuosta ajasta pois. Eli uinnin pitäisi mennä alle 1:30. Se vaatii tekniikkatreeniä, jotta saan nopeutta lisää. Niinpä jokaisella harjoituksella täytyy olla jokin tavoite tai teema. Halliin ei siis mennä ”vain uimaan”. Kestävyyttä löytyy jo, sitä ei tarvitse enää erikseen painottaa.
Pyöräilyyn meni Tallinnassa melkein 7 tuntia. Siitä n. 20 minuuttia tuhrautui maastokätköjä tehdessä… Ja sää tietysti vaikutti myös. Pyöräilyajasta voisi helposti olla 45 minuuttia otettavissa pois kestävyyttä ja voimaa treenaamalla. Viime talvena välttelin voimatreeniä ja se kostautui pitkällä matkalla. Lahden puolimatkalla jaksoin polkea suht hyvin loppuun saakka ja sain keskarin pidettyä lähellä 3-kymppiä, mutta Tallinnassa hyydyin loppua kohden, kun jaloista loppui paukut.
Jatkossa minun on löydettävä itseni täältä useammin.
Maratoniin meni Tallinnassa 4:37. Juoksua sain hyvin eteenpäin keväällä erilaisilla treeniärsykkeillä ja viettämällä aikaa radalla vetoja tehden. Juoksusta on mahdollisuus saada 10 minuuttia pois ajasta jatkamalla vaan samaan tyyliin. Voimaharjoittelu varmasti tekee hyvää myös juoksun kannalta.
Jos tuosta tekee laskutoimituksen, niin aika lähelle sitä tuntia päästään 😀
Tänään treeniaikaa on 49 viikkoa jäljellä. Siispä nyt on hyvä aika kääriä hihat ja alkaa tositoimiin.
Elokuu on tarjoillut taivaan täydeltä vettä, navakkaa tuulta ja koleaa säätä. Pitäähän keskiarvo näemmä saada tasoittumaan. Hiukan jännityksellä seurailin viime viikolla sääennusteita. Olin lupautunut vetämään kesän viimeisen Saimaan saaristoreitin ja kyllähän se väistämättä tunnelmaa latistaisi, jos joutuisimme ajamaan reitin vesisateessa.
Ilmeisesti olin lunastanut jo oman osuuteni sateessa ajamisesta, sillä yllättäen sää kirkastui ja lämpeni viikonloppua kohden. Lauantaina saimme startata matkaan aivan täydellisessä loppukesän säässä. Tällä kertaa kiersimme reitin vastapäivään, eli suuntasimme Imatralta kohti pohjoista.
Opastettu retki vs. omatoimiretki
Tämä oli nyt omalta osaltani neljäs retki saaristoreitillä. Olen kiertänyt sen kahdesti myötäpäivään ja kahdesti vastapäivään. Joka kerta reitti on ollut hiukan erilainen, riippuen siitä ollaanko oltu liikkeellä yhden vai kahden yön taktiikalla ja millä porukalla.
Ensimmäisen kerran kiersin reitin oppaan mukana (kirjoitin siitä aiemmin) ja sen jälkeen kerran omalla (opasporukalla) ja kahdesti olen päässyt vetämään retken oppaan ominaisuudessa.
Nyt, kun kokemusta on sekä asiakkaan että palveluntarjoajan näkökulmasta, ajattelin tehdä vertailun siitä, mitä hyötyjä on valita opastettu matka ja toisaalta milloin reitti kannattaa kiertää omatoimisesti.
Suurin hyöty on tietysti helppous ja vaivattomuus. Sinun ei tarvitse itse stressata reitistä, aikatauluista, ruokapaikoista, lauttalipuista, yöpymispaikoista jne. Voit keskittyä vain nauttimaan matkasta. Opastetuilla matkoilla tapaat lisäksi muita samanhenkisiä pyöräilijöitä ja parhaassa tapauksessa voit saada uusia ystäviä.
Opas myös tuntee reitin ja tietää ne paikat, joissa kannattaa hiukan poiketa reitiltä, jotta voi nähdä kätketyn näköalapaikan, nauttia maukkaimmat korvapuustit tai suurimmat jäätelöpallot.
Opastetun retken varjopuolena voi pitää sitä, että eteneminen voi olla omaan makuun liian verkkaista, koska vauhti sovitetaan aina sellaiseksi, ettei kukaan jää letkasta. Toisaalta tällaiselle matkalle kannattaakin jättää vauhtipöksyt kotiin ja vetää turistishortsit jalkaan ja keskittyä nauttimaan maisemista kaikessa rauhassa.
Opastettu matka sopii myös hyvin kokemattomalle pyöräilijälle. Jos mäet tai pitkät päivämatkat arveluttavat, suosittelen valitsemaan sähköpyörän.
Huuhan rannan vieressä on jyrkänne, jossa varjoliitäjät nousevat ilmaan. Se on myös aivan upea näköalapaikka, josta näkee Saimaan selkien yli kymmenien kilometrien päähän.
Kenelle sopii omatoimimatka?
Jos viihdyt parhaiten itseksesi tai omassa porukassa, olet jo kokeneempi pyöräretkeilijä ja haluat edetä omaan tahtiisi, valitse silloin omatoimimatka.
Omatoimimatkan voit tietenkin suunnitella ja järjestellä alusta loppuun saakka itse, mutta myös omatoimimatkoille on saatavana palveluna reittisuunnittelu, lauttaliput, majoitus ja tavaroiden kuljetus sekä vinkit matkalle.
Utulan Kyläkauppa on sympaattinen taukopaikka Saimaan saaristoreitin varrella.
Vinkit Saimaan saaristoreitille
Alkuperäinen reitti kulkee Ruokolahdella Puumalantietä Utulantien ja kirkonkylän välin. Tänä kesänä avattiin uusi lauttayhteys Äitsaaresta Utulaan, jolloin ruuhkainen (minusta jopa vaarallinen) Puumalantie on mahdollista välttää kokonaan. Suosittelen siis lämpimästi valitsemaan Salosaaren ja Äitsaaren kautta kulkevan reitin.
Utulan ja Taipalsaaren välillä ei valitettavasti ole juurikaan palveluja, joten varaa tälle pätkälle riittävästi evästä ja juomista. Kyläniemen kalasatamaan on saatu tänä kesänä WC:t sekä katos ja pyörälautta Rastilta saa ostaa juomista ja pientä purtavaa.
Rastiniemestä Taipalsaarelle virallinen reitti menee osittain hiekkatiellä, joka on paikoin melko huonossa kunnossa. Hiekkatieosuus on mahdollisuus välttää ajamalla Suursaimaantietä. Vastapainoksi sillä tiellä riittää sitten mäkiä ja mutkia. Eli voit valita joko hieman epämukavan 10 kilsan hiekkatiepätkän tai lähes 20 km loputtomia mäkiä 😀
Taipalsaaren kirkonkylän uimaranta ja venelaituri.
Joutsenossa kannattaa poiketa viralliselta reitiltä ja ajaa Keskuskadun kautta. Sieltä löydät kaupat ja muutaman ruokapaikan.
Varaa riittävästi aikaa matkaan, jottei sinulle tule kiire pyörälautoille rengasrikon tms sattuessa. Pyörälautat ovat jo tältä kesältä lopettaneet kuljetukset, joten seuraavan kerran Saimaan saaristoreitille pääsee ensi kesänä.
Nähdäänkö siellä? Tuletko opastetulle matkalle vai kierrätkö reitin omatoimisesti? 😀
En tiedä miten tämä pitäisi aloittaa… Lopusta kai, koska ta-daa, se on ohi ja selvisin maaliin! Olen siis yksinkertainen Ironman 😀
Olipahan vaiherikas ja tunteellinen matka. Ennen lähtöä jännitettiin viime metreille asti, päästäänkö miehekkeen kanssa edes maahan, eli miten korona-tilannne kehittyy. Ohjeistukset kiristyivät elokuun alusta ja kisajärjestäjältä tulikin monta viestiä aiheeseen liittyen. Minulla on vasta yksi rokote alla, enkä saanut toista aikaistettua, joten testin kautta matkaan.
Saavuimme Tallinnaan autolautalla torstaina. Huvittavaa kyllä, ajoimme auton laivasta ulos, eikä kukaan kysellyt minkään todistuksen perään… No, ainakin saattoi itse olla luottavaisin mielin, ettei tuo virusta maahan.
Pyörä kulki peräkoukkuun kiinnitettävässä telineessä ja saapuessamme majapaikkaan huomasin, että vaihdevipu on jotenkin epänormaalissa asennossa. Pyörän ohjaamo oli kääntynyt matkan aikana 90 astetta vasemmalle ja se oli aiheuttanut jotain vahinkoa takavaihtajalle, sillä koeajon jälkeen totesin, että vain osa vaihteista takana toimii.
Ajattelin, että vika ei varmaan ole säätöä suurempi homma, joten luotin siihen, että kisakeskuksen mekaanikot osaavat korjata sen. Sain siskolta vinkin, että kisakeskuksella voi käydä jo rekisteröitymässä, vaikka oma rekisteröintiaika oli merkattu vasta perjantaille, joten päätimme kävellä sinne ja tehdä ilmon sekä samalla tsekata pyöränkorjausasian.
Kisakeskus sijaitsi Noblessnerin satama-alueella.
Ennen rekisteröitymistä piti vielä tehdä uusi korona-pikatesti, koska ei ollut sitä toista rokotusta… No se onneksi hoitui kisakeskuksella ja tuloksen sai alle 10 minuutissa. Tuloksen varmistumisen jälkeen ilmoittautuminen menikin sujuvasti ja sain repun ja tykötarpeet mukaan. Kävin infossa kyselemässä pyörähuollosta ja sieltä sanottiin, että mekaanikko on jo tältä päivältä lopettanut, mutta huomenna olisi taas huoltoapua tarjolla.
Fiilistelimme vielä hetken expossa ja sieltä tarttuikin yhtä ja toista IM-kamaa matkaan… Päätimme tulla aamupäivällä uudelleen paikalle konsultoimaan huollon kanssa. Siinä olisi hyvin aikaa, kun pyörä piti viedä T1-vaihtopaikalle Harku-järvelle vasta 16:30 perjantaina.
Päivä ennen H-hetkeä
Perjantaiaamuna nukuimme pitkään ja kävimme rauhassa aamiaisella läheisessä kahvilassa. Otin pyörän ja suuntasimme kisakeskukseen. Mieheke läksi samaa matkaa juoksulenkille. Huoltoon olikin melko pitkä jono, joten päätimme, että minä jään jonottamaan ja mies jatkaa omaa lenkkiään.
Jono ei liikkunut moneen minuuttiin lainkaan ja pieni epätoivo alkoi jo kyteä. Onneksi yksi huoltomiehistä alkoi käydä jonoa läpi ja kyseli mitä apua kukakin tarvitsee. Kun hän pääsi minun kohdalleni, selitin ongelmani. Huoltomies pudisteli päätään ja sanoi, etteivät he saa korjattua asiaa siinä paikan päällä, vaan mahdollisesti vaihdevaijeri kaipaa vaihtoa. Hän kysyi kauanko aikaa minulla on viedä pyörä vaihtoon ja voiko sillä ajaa. Kello oli siinä kohtaa jo yli puolenpäivän ja sanoin, että on vielä aikaa useampi tunti. Hän kertoi, että voisin ajaa pyörän huoltoliikkeeseen, jossa he saavat mahdollisesti korjattua ongelman, mutta se liike on viiden kilsan päässä. No, ei siinä auttanut muu kuin todeta, että laita osoite Google Mapsiin, niin lähden polkemaan sinne.
Jee, pyörä on jälleen kunnossa!
Matkalla korjaamoon ehdin jo miettiä, että mitä teen jos pyörää ei saadakaan kuntoon. Vaihtoehtoina olisi joko ajaa rikkinäisellä pyörällä, jossa vain kolme takaratasta on käytössä, tai vuokrata jostain pyörä kisaan.
Korjaamossa oli onneksi asiantunteva palvelu ja pyörä saatiin alle vartissa kuntoon. Kävi ilmi, että vaihdevaijeri oli päässyt irtoamaan paikaltaan kuljetuksen aikana. Se saatiin paikoilleen, eikä vaijeria tarvinnut vaihtaa.
Huh, mikä helpotus. Ajelin pyörän takaisin kämpille ja läksimmekin siitä lounaan jälkeen viemään pyörää ja vaihtopussukoita T1-vaihtoon Harku-järvelle, joka on noin 9 km päässä Tallinnasta. Onneksi sisko taas huolehti ja muistutti, että myös juoksukamat pitää viedä samalla, koska ne kuljetetaan T2-vaihtoalueelle, jonne ei pääse ennen kisaa lainkaan. Itseltä oli mennyt tämä ohje aivan ohi.
Pyörä ja vaihtokamat piti viedä Harku-järvelle jo perjantaina. Jännitys on hyvin aistittavissa kuvasta.
Yllättäen vaihtoalueella ei pyörää tai varusteita tarkasteltu lainkaan. Yleensä jarrut ja kypäränhihnat syynätään, mutta nyt ne eivät kiinnostaneet ketään. Löysin vaihtoalueelta oman paikan ja asettelin kamat paikoilleen. Jätin jo juomapullot sisältöineen pyörään, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että en saa aamulla enää täytettyä niitä.
Sääennuste näytti lauantaille melkoista tuulta ja vesisadetta. Ennuste ei parantunut yhtään, pikemminkin huononi. Niinpä varasin pyöräilyyn lämmikkeeksi irtohihat ja tuuliliivin. Juoksupussukkaan varasin toiset sukat, jotta saan pyöräilyn jälkeen kuivat sukat jalkaan.
Juoksupussukat käskettiin solmia niin, että vesi ei pääse pussin sisään, koska sitä oli tosiaan luvassa… paljon. Onneksi näin, koska niille kuville sukille oli lauantaina tarvetta.
Chattailin vielä valmentajan kanssa kisataktiikasta. Päiviteltiin sääennustetta ja sain vielä viime hetken vinkiksi hommata sadetta pitävän takin pyöräilyyn. Koska jos sade ja kylmyys pääsee ytimiin, on sieltä vaikea enää saada itseään lämpimäksi.
Niinpä seuraava steppi oli etsiä kauppa, josta saisi vielä sopivan, ohuen pyöräilytakin… Ihme ja kumma, ensimmäinen kauppa, jonne menimme isossa kauppakeskuksessa, oli napakymppi 😀 Sieltä löytyi yksi ainoa riittävän ohut, mutta vedenpitävä takki, joka sattui vielä olemaan sopivaa kokoa, eikä edes maksanut mansikoita. Kassan kautta pois, kiitti kuitti 😀
Hiilaria koneeseen.
Loppuilta menikin tankatessa ja lepäillessä.
Kisapäivä
Herätys pärähti aamulla klo 4:30. Ei siinä kyllä paljon tullut nukuttua sitä ennenkään. Nopeasti vähän aamupalaa, festariasuste päälle ja matkaan.
Tyylikäs outfit 😀 Villasukat on pakollinen varuste.
Vetäisin kisapuvun päälle vain viitan ja jalkoihin sandaalit. Vielä ennen lähtöä nopea tsekkaus, että kaikki tarpeellinen on mukana:
märkkäri
uimalasit
nenäklipsi
vaihtovaatepussukka
ajanottochip
uimalakki.
uusi sadetakki.
Läksimme matkaan kohti Harkujärveä, mutta yllättäen matka tyssäsi isoon liikenneympyrään Saku-suurhallin kohdalla. Siellä liikenteenohjaaja ilmoitti, että autolla ei pääsekään Harku-järvelle, vaan kilpailijat viedään sinne busseilla Saku-hallin edestä.
Ei muuta kun auto ympäri ja hallille. Mikä pettymys, eikö uintia pääsekään katsomaan?
Hyvästelin miehekkeen ja jäin odottelemaan kyytiä.
Pääsin bussilla Harku-järvelle ja sain vietyä sadetakin vielä vaihtopussukkaan pyörän luo. Vaihtoalueella tapasin siskon ja muita tuttuja. Viime hetken tsempit ja vessajonoon. Onnistuin valitsemaan jonon, joka ei vetänyt sitten millään. Lopulta pääsin vessaan ja sen jälkeen tulikin hoppu siirtyä lähtöalueelle.
Vedin märkkärin puoliksi päälle, pakkasin vaihtovaatteet pussukkaan ja siitä puolijuoksua lähtöalueelle. Tulipahan samalla alkulämpät 😀
Vedessä ei ollut mahdollista lämmitellä lainkaan, joten ei muuta kuin märkkäri kiinni, vaihtokamat rekkaan ja kohti lähtöaluetta. Onneksi aallokko ei näyttänyt pahalta eikä ilma ollut niin kylmä kuin pelkäsin. Sadekaan ei ollut vielä alkanut.
Uinti
Oma lähtöaika oli 6:50, mutta lopulta pääsin starttaamaan noin seitsemän maissa. Vasta siinä kohtaa kun juoksin veteen kuulin tutun äänen ja kannustuksen rannalta. Mies oli sittenkin onnistunut luovimaan paikalle katsomaan 😀
Olin etukäteen kuullut, että Harku-järven vesi on sameaa, mutta silti oli melkoinen shokki kun tajusin, että vedessä ei näe yhtään-mitään. Ei siis edes omaa kättään. No, siihen tottui lopulta nopeasti. Aloin vain uida eteenpäin ja yritin hakea sopivaa rytmiä. Ekalle poijulle meni ihan hyvin. Käännöksessä oli hiukan ruuhkaa, mutta ei mitään pahempaa.
Tähystelin ahkerasti suuntaa, koska en halunnut tällä kertaa eksyä radalta. Toisessa käännöksessä oli suma ja sainkin pari osumaa sieltä ja täältä. Päätin yrittää ottaa seuraavat käännöksen hiukan kauempaa poijuista, jotta en jäisi jalkoihin.
Kolmannella käännöspaikalla tulikin melkoinen shokki. Aivan järkyttävät aallot iskivät vastaan ja sain kunnolla vettä henkeen. Hetki piti rykiä ja rauhoitella itseään. Asiaa ei auttanut se, että uimareita tuli yli vähän joka suunnasta. Sain kunnon potkun rintaan ja joku päätti uida suoraan ylitseni.
Sain jotenkin itseni rauhoitettua ja onneksi olen opetellut hengittämään molemmilta puolilta. Aallokko iski etuoikealta, joten aloin hengittää vain vasemmalta. Rauhoitin tahtia ja otin henkeä joka 4. vedolla. Jossain kohtaa huomasin, että olen ajautunut aaltojen mukana tosi paljon vasemmalle. Korjasin linjaa ja pyrin takaisin radalle.
Helpotukseksi tämä pätkä oli aika lyhyt ja seuraavan käännöksen jälkeen tuli myötäaallokkoa. Pitkä suora menikin ilman suurempia ongelmia, kunnes tuli taas käännös oikealle. Nyt osasin jo varautua ja selvisin aallokosta paremmin. Vesi maistui vähän bensalta, kun sitä tuli suuhun. Yritin varoa nielemästä vettä yhtään ja hengitin tosi ylhäältä. En uskaltanut vilkaista kelloa yhtään kertaa koko uinnin aikana, joten saatoin vain arvailla vauhtia. Päätin, että en keskity aikaan lainkaan, vaan varmistan vain vaihtoon pääsyn riittävän rauhallisella tekemisellä.
Toiseksi viimeinen käännös. Aallokko hiukan hellitti rannan tuntumassa. Pitkä suora. Enää viimeinen kilsa. Viimeinen käännös häämötti. Nyt alkoi jo tulla voittajafiilis. Selviän tästä! Viimeisen kääntöpoijun jälkeen näkyi maalikaari. Uin tasatahtia jonkun miehen rinnalla. Taisin päästä hiukan nopeammin perille. Ylös vedestä. Ei huippaa. Nyt vasta huomasin, että vesisade oli alkanut. Uintiaika 1:41 jotain… Pieni pettymys, mutta en antanut sen viedä fiilistä.
Juoksin pyörälle riisuen märkkäriä samalla. Kuivasin jalat, laitoin säärystimet ja sukat, kengät jalkaan, kypärä päähän. Uintikamat vaihtopussukkaan ja menoksi. Vaihtoon meni n. 7 minuuttia.
Pyöräily
Pyörän päälle pääsi hyppäämään heti vaihtoalueen jälkeen. Aluksi oli kapeampaa tietä, mutta se leveni nopeasti, eikä ollut ruuhkaa. Alussa pyörä kulki hyvin, sain heti hyvän rytmin ja yritin samalla juoda ja tankata energiaa. Ekat 30 kilsaa menivät helposti alle tuntiin myötätuuleen.
Sen jälkeen alkoikin vastatuuli ja todellisuus iski vastaan ihan kirjaimellisesti. Sain silti pidettyä ihan hyvä rytmin ja tasaisen vauhdin n. 60 kilsaan saakka. Siinä kohtaa alkoi vatsa ilmoitella olemassaolostaan. Ajattelin että käyn seuraavassa huollossa bajamajassa, mutta en sitten voinutkaan odottaa sinne saakka. Pysähdyin siis sopivassa kohtaa (eli siinä, jossa oli sopivan peittävän näköistä kasvillisuutta tien laidassa) ja rynnistin pusikkoon. Melko tuskaisia hetkiä, kun yritin saada ihoon liimautunutta pukua revittyä päältä pois ennen kuin olisi liian myöhäistä… Onneksi ehdin ajoissa… Anteeksi vaan eestiläinen maanomistaja, maillasi on nyt biokätkö.
Kun sain homman hoidettua, mietin uskallanko enää syödä/juoda suunnitelman mukaan. Päätin syödä energiapatukan siinä kohtaa kun olin joka tapauksessa pysähdyksissä. Jatkoin matkaa oloa tunnustellen. Ei kipua tai mitään, joten päätin jatkaa suunnitelman mukaan. Otin geeliä, urkkajuomaa ja vettä, kuten Lahdessakin tein.
Pysähdys vei tietysti ylimääräistä aikaa, mutta laskeskelin, että vielä on mahku päästä kuudessa ja puolessa tunnissa vaihtoon. Tuuli ja sade yltyivät. Olin aivan läpimärkä. Onneksi oli se sadetakki, joka sentään piti yläkropan kuivana ja lämpimänä. Jalkoja alkoi palentaa kun kengätkin olivat aivan läpimärät.
Puolivälissä oli vielä vauhtia ja mahdollisuus saada hyvä pyöräilyaika.
Puolivälin paikkeilla oli tuttu hahmo kannustamassa. Mies-parka oli siellä vesisateessa odottelemassa ❤ Ei suosinut sää katsojiakaan.
Reilun satasen jälkeen oli taas puska(paska)reissu esillä. Sitä ennen jo vauhti oli pahasti hyytynyt. En saanut energiaa sisään niin paljon kuin olin suunnitellut. Kello tikitti ja minä kiskoin kisahaalaria päälle jossain mutaläjässä virolaisen pellon reunassa. Pyörä pötkötti tien sivussa ja huoltomoottoripyörä pysähtyi juuri tsekkailemaan tilannetta kun könysin pusikosta pois. Ei hätää, täällä on on kaikki ihan hyvin…
Tilanteen kruunasi se, että seuraavaan huoltopisteeseen olisi ollut kilsa. Siis 1 kilsa. Mutta hätä ei lue lakia vai miten se meni.
Loppumatka menikin sitten enemmän ja vähemmän sunnuntaiajelufiiliksissä. En saanut enää piiskattua itseäni vauhtiin millään. Syke näytti 120, mutta en vaan saanut jalkoja toimimaan. Jouduin vielä kerran pysähtymään bajamajaan 20 kilsaa ennen maalia.
Lopulta pääsin T2-vaihtoon nippa nappa alle 7 tunnin.
Juoksu
Vaihtoalueella toimin rauhassa. Kuivasin jalat ja vaihdoin kuivat sukat. Nappasin vauhtikarkit taskuun ja läksin juoksemaan. Yllättäen jalat tuntuivat tosi tuoreilta. Ihan kuin ei olisi pyöräilemässä käynytkään! Vatsakin tuntui ihan normaalilta.
Varmaankin se lopun hyytyminen pyörällä säästi jalat juoksuun. Mene ja tiedä, mutta juoksin ekan kympin helposti alle tuntiin.
Juoksu alkoi yllättävän hyvin.
Otin joka huoltopisteellä jotain energiaa (urkkajuomaa vähintään) ja nappailin välillä vauhtikarkkeja. Eka kierroksen lopussa vaihdoin pari sanaa miehen kanssa ja olin niin fiiliksissä, että meinasin vahingossa juosta suoraan maaliin 😀 Onneksi tajusin virheen ajoissa ja luikin häntä koipien välissä takaisin radalle.
Toinen kierros olikin jo raskaampi. Sen jälkeen oli kuitenkin puoliväli ja ajattelin, että nyt mikään ei voi enää viedä minulta maaliin pääsyä. Kävelin kaikki huoltopisteet läpi ja yritin juosta niiden välit. Huoltopisteitä oli noin, 2,5 kilsan välein ja taistelin vaan pisteeltä toisella. En enää välittänyt ajasta, ihan sama, kunhan pääsen maaliin.
Kolmannella kierroksella aloin olla jo niin pihalla, että luulin minulla olevan vielä kaksi kierrosta jäljellä. Se olikin sitten iloinen yllätys, kun tajusin, että eikun yksi kierros enää 😀
Juoksuosuudella sääkin parani. Sade ja tuuli loppuivat ja juoksuolosuhteet olivat tosi hyvät. Kannustus reitin varrella oli mahtavaa. Juoksu meni neljänä kierroksena ja vähän väliä vastaan juoksi joku tuttu: sisko, kaveri, seurakaveri… Heistä sain voimaa. Myös muut tuntemattomat kilpailijat ja yleisö kannustivat, ihan mieletön fiilis.
Viimeinen kierros. Kohta tämä on ohi. Tunteet alkoivat jo nousta pintaan. 39 kilsaa, 40 kilsaa. Enää kilsa maaliin. Viimeinen, keltainen ranneke käteen. Maratonaika 4:37.
Maalisuora, punainen matto. Juontaja tsekkaa nimen numerolapusta ja maaliin juostessa kuulen ne maagiset sanat: Katri, you are an Ironman!
Maalissa tulee itku. Vieläkin tulee itku kun kirjoitan tätä. Niin paljon tunnetta tiivistyi siihen hetkeen.
Mies on vastassa, halataan.
Haen mitalin.
I am an Ironman
En edes tiennyt loppuaikaa, kysyin sen myöhemmin mieheltä. 13:28:46.
Kiitos Pekka tuesta, myötäelämisestä, huollosta, kannustuksesta, kaikesta… (ja näistä kuvista!)
Kiitos valmentaja Jukka, ilman apuasi en olisi tässä.
Kiitos sisko inspiraatiosta ja tuesta.
Kiitos kaikille seurakavereille kannustuksesta.
Kiitos koko triahlonyhteisölle kannustuksesta.
Kiitos kaikille, jotka ovat auttaneet ja tukeneet matkan varrella. Te tiedätte kyllä.
Harjoituspäiväkirja 