En tiedä miten tämä pitäisi aloittaa… Lopusta kai, koska ta-daa, se on ohi ja selvisin maaliin! Olen siis yksinkertainen Ironman 😀
Olipahan vaiherikas ja tunteellinen matka. Ennen lähtöä jännitettiin viime metreille asti, päästäänkö miehekkeen kanssa edes maahan, eli miten korona-tilannne kehittyy. Ohjeistukset kiristyivät elokuun alusta ja kisajärjestäjältä tulikin monta viestiä aiheeseen liittyen. Minulla on vasta yksi rokote alla, enkä saanut toista aikaistettua, joten testin kautta matkaan.
Saavuimme Tallinnaan autolautalla torstaina. Huvittavaa kyllä, ajoimme auton laivasta ulos, eikä kukaan kysellyt minkään todistuksen perään… No, ainakin saattoi itse olla luottavaisin mielin, ettei tuo virusta maahan.
Pyörä kulki peräkoukkuun kiinnitettävässä telineessä ja saapuessamme majapaikkaan huomasin, että vaihdevipu on jotenkin epänormaalissa asennossa. Pyörän ohjaamo oli kääntynyt matkan aikana 90 astetta vasemmalle ja se oli aiheuttanut jotain vahinkoa takavaihtajalle, sillä koeajon jälkeen totesin, että vain osa vaihteista takana toimii.
Ajattelin, että vika ei varmaan ole säätöä suurempi homma, joten luotin siihen, että kisakeskuksen mekaanikot osaavat korjata sen. Sain siskolta vinkin, että kisakeskuksella voi käydä jo rekisteröitymässä, vaikka oma rekisteröintiaika oli merkattu vasta perjantaille, joten päätimme kävellä sinne ja tehdä ilmon sekä samalla tsekata pyöränkorjausasian.
Ennen rekisteröitymistä piti vielä tehdä uusi korona-pikatesti, koska ei ollut sitä toista rokotusta… No se onneksi hoitui kisakeskuksella ja tuloksen sai alle 10 minuutissa. Tuloksen varmistumisen jälkeen ilmoittautuminen menikin sujuvasti ja sain repun ja tykötarpeet mukaan. Kävin infossa kyselemässä pyörähuollosta ja sieltä sanottiin, että mekaanikko on jo tältä päivältä lopettanut, mutta huomenna olisi taas huoltoapua tarjolla.
Fiilistelimme vielä hetken expossa ja sieltä tarttuikin yhtä ja toista IM-kamaa matkaan… Päätimme tulla aamupäivällä uudelleen paikalle konsultoimaan huollon kanssa. Siinä olisi hyvin aikaa, kun pyörä piti viedä T1-vaihtopaikalle Harku-järvelle vasta 16:30 perjantaina.
Päivä ennen H-hetkeä
Perjantaiaamuna nukuimme pitkään ja kävimme rauhassa aamiaisella läheisessä kahvilassa. Otin pyörän ja suuntasimme kisakeskukseen. Mieheke läksi samaa matkaa juoksulenkille. Huoltoon olikin melko pitkä jono, joten päätimme, että minä jään jonottamaan ja mies jatkaa omaa lenkkiään.
Jono ei liikkunut moneen minuuttiin lainkaan ja pieni epätoivo alkoi jo kyteä. Onneksi yksi huoltomiehistä alkoi käydä jonoa läpi ja kyseli mitä apua kukakin tarvitsee. Kun hän pääsi minun kohdalleni, selitin ongelmani. Huoltomies pudisteli päätään ja sanoi, etteivät he saa korjattua asiaa siinä paikan päällä, vaan mahdollisesti vaihdevaijeri kaipaa vaihtoa. Hän kysyi kauanko aikaa minulla on viedä pyörä vaihtoon ja voiko sillä ajaa. Kello oli siinä kohtaa jo yli puolenpäivän ja sanoin, että on vielä aikaa useampi tunti. Hän kertoi, että voisin ajaa pyörän huoltoliikkeeseen, jossa he saavat mahdollisesti korjattua ongelman, mutta se liike on viiden kilsan päässä. No, ei siinä auttanut muu kuin todeta, että laita osoite Google Mapsiin, niin lähden polkemaan sinne.
Matkalla korjaamoon ehdin jo miettiä, että mitä teen jos pyörää ei saadakaan kuntoon. Vaihtoehtoina olisi joko ajaa rikkinäisellä pyörällä, jossa vain kolme takaratasta on käytössä, tai vuokrata jostain pyörä kisaan.
Korjaamossa oli onneksi asiantunteva palvelu ja pyörä saatiin alle vartissa kuntoon. Kävi ilmi, että vaihdevaijeri oli päässyt irtoamaan paikaltaan kuljetuksen aikana. Se saatiin paikoilleen, eikä vaijeria tarvinnut vaihtaa.
Huh, mikä helpotus. Ajelin pyörän takaisin kämpille ja läksimmekin siitä lounaan jälkeen viemään pyörää ja vaihtopussukoita T1-vaihtoon Harku-järvelle, joka on noin 9 km päässä Tallinnasta. Onneksi sisko taas huolehti ja muistutti, että myös juoksukamat pitää viedä samalla, koska ne kuljetetaan T2-vaihtoalueelle, jonne ei pääse ennen kisaa lainkaan. Itseltä oli mennyt tämä ohje aivan ohi.
Yllättäen vaihtoalueella ei pyörää tai varusteita tarkasteltu lainkaan. Yleensä jarrut ja kypäränhihnat syynätään, mutta nyt ne eivät kiinnostaneet ketään. Löysin vaihtoalueelta oman paikan ja asettelin kamat paikoilleen. Jätin jo juomapullot sisältöineen pyörään, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että en saa aamulla enää täytettyä niitä.
Sääennuste näytti lauantaille melkoista tuulta ja vesisadetta. Ennuste ei parantunut yhtään, pikemminkin huononi. Niinpä varasin pyöräilyyn lämmikkeeksi irtohihat ja tuuliliivin. Juoksupussukkaan varasin toiset sukat, jotta saan pyöräilyn jälkeen kuivat sukat jalkaan.
Juoksupussukat käskettiin solmia niin, että vesi ei pääse pussin sisään, koska sitä oli tosiaan luvassa… paljon. Onneksi näin, koska niille kuville sukille oli lauantaina tarvetta.
Chattailin vielä valmentajan kanssa kisataktiikasta. Päiviteltiin sääennustetta ja sain vielä viime hetken vinkiksi hommata sadetta pitävän takin pyöräilyyn. Koska jos sade ja kylmyys pääsee ytimiin, on sieltä vaikea enää saada itseään lämpimäksi.
Niinpä seuraava steppi oli etsiä kauppa, josta saisi vielä sopivan, ohuen pyöräilytakin… Ihme ja kumma, ensimmäinen kauppa, jonne menimme isossa kauppakeskuksessa, oli napakymppi 😀 Sieltä löytyi yksi ainoa riittävän ohut, mutta vedenpitävä takki, joka sattui vielä olemaan sopivaa kokoa, eikä edes maksanut mansikoita. Kassan kautta pois, kiitti kuitti 😀
Loppuilta menikin tankatessa ja lepäillessä.
Kisapäivä
Herätys pärähti aamulla klo 4:30. Ei siinä kyllä paljon tullut nukuttua sitä ennenkään. Nopeasti vähän aamupalaa, festariasuste päälle ja matkaan.
Vetäisin kisapuvun päälle vain viitan ja jalkoihin sandaalit. Vielä ennen lähtöä nopea tsekkaus, että kaikki tarpeellinen on mukana:
- märkkäri
- uimalasit
- nenäklipsi
- vaihtovaatepussukka
- ajanottochip
- uimalakki.
- uusi sadetakki.
Läksimme matkaan kohti Harkujärveä, mutta yllättäen matka tyssäsi isoon liikenneympyrään Saku-suurhallin kohdalla. Siellä liikenteenohjaaja ilmoitti, että autolla ei pääsekään Harku-järvelle, vaan kilpailijat viedään sinne busseilla Saku-hallin edestä.
Ei muuta kun auto ympäri ja hallille. Mikä pettymys, eikö uintia pääsekään katsomaan?
Hyvästelin miehekkeen ja jäin odottelemaan kyytiä.
Pääsin bussilla Harku-järvelle ja sain vietyä sadetakin vielä vaihtopussukkaan pyörän luo. Vaihtoalueella tapasin siskon ja muita tuttuja. Viime hetken tsempit ja vessajonoon. Onnistuin valitsemaan jonon, joka ei vetänyt sitten millään. Lopulta pääsin vessaan ja sen jälkeen tulikin hoppu siirtyä lähtöalueelle.
Vedin märkkärin puoliksi päälle, pakkasin vaihtovaatteet pussukkaan ja siitä puolijuoksua lähtöalueelle. Tulipahan samalla alkulämpät 😀
Vedessä ei ollut mahdollista lämmitellä lainkaan, joten ei muuta kuin märkkäri kiinni, vaihtokamat rekkaan ja kohti lähtöaluetta. Onneksi aallokko ei näyttänyt pahalta eikä ilma ollut niin kylmä kuin pelkäsin. Sadekaan ei ollut vielä alkanut.
Uinti
Oma lähtöaika oli 6:50, mutta lopulta pääsin starttaamaan noin seitsemän maissa. Vasta siinä kohtaa kun juoksin veteen kuulin tutun äänen ja kannustuksen rannalta. Mies oli sittenkin onnistunut luovimaan paikalle katsomaan 😀
Olin etukäteen kuullut, että Harku-järven vesi on sameaa, mutta silti oli melkoinen shokki kun tajusin, että vedessä ei näe yhtään-mitään. Ei siis edes omaa kättään. No, siihen tottui lopulta nopeasti. Aloin vain uida eteenpäin ja yritin hakea sopivaa rytmiä. Ekalle poijulle meni ihan hyvin. Käännöksessä oli hiukan ruuhkaa, mutta ei mitään pahempaa.
Tähystelin ahkerasti suuntaa, koska en halunnut tällä kertaa eksyä radalta. Toisessa käännöksessä oli suma ja sainkin pari osumaa sieltä ja täältä. Päätin yrittää ottaa seuraavat käännöksen hiukan kauempaa poijuista, jotta en jäisi jalkoihin.
Kolmannella käännöspaikalla tulikin melkoinen shokki. Aivan järkyttävät aallot iskivät vastaan ja sain kunnolla vettä henkeen. Hetki piti rykiä ja rauhoitella itseään. Asiaa ei auttanut se, että uimareita tuli yli vähän joka suunnasta. Sain kunnon potkun rintaan ja joku päätti uida suoraan ylitseni.
Sain jotenkin itseni rauhoitettua ja onneksi olen opetellut hengittämään molemmilta puolilta. Aallokko iski etuoikealta, joten aloin hengittää vain vasemmalta. Rauhoitin tahtia ja otin henkeä joka 4. vedolla. Jossain kohtaa huomasin, että olen ajautunut aaltojen mukana tosi paljon vasemmalle. Korjasin linjaa ja pyrin takaisin radalle.
Helpotukseksi tämä pätkä oli aika lyhyt ja seuraavan käännöksen jälkeen tuli myötäaallokkoa. Pitkä suora menikin ilman suurempia ongelmia, kunnes tuli taas käännös oikealle. Nyt osasin jo varautua ja selvisin aallokosta paremmin. Vesi maistui vähän bensalta, kun sitä tuli suuhun. Yritin varoa nielemästä vettä yhtään ja hengitin tosi ylhäältä. En uskaltanut vilkaista kelloa yhtään kertaa koko uinnin aikana, joten saatoin vain arvailla vauhtia. Päätin, että en keskity aikaan lainkaan, vaan varmistan vain vaihtoon pääsyn riittävän rauhallisella tekemisellä.
Toiseksi viimeinen käännös. Aallokko hiukan hellitti rannan tuntumassa. Pitkä suora. Enää viimeinen kilsa. Viimeinen käännös häämötti. Nyt alkoi jo tulla voittajafiilis. Selviän tästä! Viimeisen kääntöpoijun jälkeen näkyi maalikaari. Uin tasatahtia jonkun miehen rinnalla. Taisin päästä hiukan nopeammin perille. Ylös vedestä. Ei huippaa. Nyt vasta huomasin, että vesisade oli alkanut. Uintiaika 1:41 jotain… Pieni pettymys, mutta en antanut sen viedä fiilistä.
Juoksin pyörälle riisuen märkkäriä samalla. Kuivasin jalat, laitoin säärystimet ja sukat, kengät jalkaan, kypärä päähän. Uintikamat vaihtopussukkaan ja menoksi. Vaihtoon meni n. 7 minuuttia.
Pyöräily
Pyörän päälle pääsi hyppäämään heti vaihtoalueen jälkeen. Aluksi oli kapeampaa tietä, mutta se leveni nopeasti, eikä ollut ruuhkaa. Alussa pyörä kulki hyvin, sain heti hyvän rytmin ja yritin samalla juoda ja tankata energiaa. Ekat 30 kilsaa menivät helposti alle tuntiin myötätuuleen.
Sen jälkeen alkoikin vastatuuli ja todellisuus iski vastaan ihan kirjaimellisesti. Sain silti pidettyä ihan hyvä rytmin ja tasaisen vauhdin n. 60 kilsaan saakka. Siinä kohtaa alkoi vatsa ilmoitella olemassaolostaan. Ajattelin että käyn seuraavassa huollossa bajamajassa, mutta en sitten voinutkaan odottaa sinne saakka. Pysähdyin siis sopivassa kohtaa (eli siinä, jossa oli sopivan peittävän näköistä kasvillisuutta tien laidassa) ja rynnistin pusikkoon. Melko tuskaisia hetkiä, kun yritin saada ihoon liimautunutta pukua revittyä päältä pois ennen kuin olisi liian myöhäistä… Onneksi ehdin ajoissa… Anteeksi vaan eestiläinen maanomistaja, maillasi on nyt biokätkö.
Kun sain homman hoidettua, mietin uskallanko enää syödä/juoda suunnitelman mukaan. Päätin syödä energiapatukan siinä kohtaa kun olin joka tapauksessa pysähdyksissä. Jatkoin matkaa oloa tunnustellen. Ei kipua tai mitään, joten päätin jatkaa suunnitelman mukaan. Otin geeliä, urkkajuomaa ja vettä, kuten Lahdessakin tein.
Pysähdys vei tietysti ylimääräistä aikaa, mutta laskeskelin, että vielä on mahku päästä kuudessa ja puolessa tunnissa vaihtoon. Tuuli ja sade yltyivät. Olin aivan läpimärkä. Onneksi oli se sadetakki, joka sentään piti yläkropan kuivana ja lämpimänä. Jalkoja alkoi palentaa kun kengätkin olivat aivan läpimärät.
Puolivälin paikkeilla oli tuttu hahmo kannustamassa. Mies-parka oli siellä vesisateessa odottelemassa ❤ Ei suosinut sää katsojiakaan.
Reilun satasen jälkeen oli taas puska(paska)reissu esillä. Sitä ennen jo vauhti oli pahasti hyytynyt. En saanut energiaa sisään niin paljon kuin olin suunnitellut. Kello tikitti ja minä kiskoin kisahaalaria päälle jossain mutaläjässä virolaisen pellon reunassa. Pyörä pötkötti tien sivussa ja huoltomoottoripyörä pysähtyi juuri tsekkailemaan tilannetta kun könysin pusikosta pois. Ei hätää, täällä on on kaikki ihan hyvin…
Tilanteen kruunasi se, että seuraavaan huoltopisteeseen olisi ollut kilsa. Siis 1 kilsa. Mutta hätä ei lue lakia vai miten se meni.
Loppumatka menikin sitten enemmän ja vähemmän sunnuntaiajelufiiliksissä. En saanut enää piiskattua itseäni vauhtiin millään. Syke näytti 120, mutta en vaan saanut jalkoja toimimaan. Jouduin vielä kerran pysähtymään bajamajaan 20 kilsaa ennen maalia.
Lopulta pääsin T2-vaihtoon nippa nappa alle 7 tunnin.
Juoksu
Vaihtoalueella toimin rauhassa. Kuivasin jalat ja vaihdoin kuivat sukat. Nappasin vauhtikarkit taskuun ja läksin juoksemaan. Yllättäen jalat tuntuivat tosi tuoreilta. Ihan kuin ei olisi pyöräilemässä käynytkään! Vatsakin tuntui ihan normaalilta.
Varmaankin se lopun hyytyminen pyörällä säästi jalat juoksuun. Mene ja tiedä, mutta juoksin ekan kympin helposti alle tuntiin.
Otin joka huoltopisteellä jotain energiaa (urkkajuomaa vähintään) ja nappailin välillä vauhtikarkkeja. Eka kierroksen lopussa vaihdoin pari sanaa miehen kanssa ja olin niin fiiliksissä, että meinasin vahingossa juosta suoraan maaliin 😀 Onneksi tajusin virheen ajoissa ja luikin häntä koipien välissä takaisin radalle.
Toinen kierros olikin jo raskaampi. Sen jälkeen oli kuitenkin puoliväli ja ajattelin, että nyt mikään ei voi enää viedä minulta maaliin pääsyä. Kävelin kaikki huoltopisteet läpi ja yritin juosta niiden välit. Huoltopisteitä oli noin, 2,5 kilsan välein ja taistelin vaan pisteeltä toisella. En enää välittänyt ajasta, ihan sama, kunhan pääsen maaliin.
Kolmannella kierroksella aloin olla jo niin pihalla, että luulin minulla olevan vielä kaksi kierrosta jäljellä. Se olikin sitten iloinen yllätys, kun tajusin, että eikun yksi kierros enää 😀
Juoksuosuudella sääkin parani. Sade ja tuuli loppuivat ja juoksuolosuhteet olivat tosi hyvät. Kannustus reitin varrella oli mahtavaa. Juoksu meni neljänä kierroksena ja vähän väliä vastaan juoksi joku tuttu: sisko, kaveri, seurakaveri… Heistä sain voimaa. Myös muut tuntemattomat kilpailijat ja yleisö kannustivat, ihan mieletön fiilis.
Viimeinen kierros. Kohta tämä on ohi. Tunteet alkoivat jo nousta pintaan. 39 kilsaa, 40 kilsaa. Enää kilsa maaliin. Viimeinen, keltainen ranneke käteen. Maratonaika 4:37.
Maalisuora, punainen matto. Juontaja tsekkaa nimen numerolapusta ja maaliin juostessa kuulen ne maagiset sanat: Katri, you are an Ironman!
Maalissa tulee itku. Vieläkin tulee itku kun kirjoitan tätä. Niin paljon tunnetta tiivistyi siihen hetkeen.
Mies on vastassa, halataan.
Haen mitalin.
En edes tiennyt loppuaikaa, kysyin sen myöhemmin mieheltä. 13:28:46.
Kiitos Pekka tuesta, myötäelämisestä, huollosta, kannustuksesta, kaikesta… (ja näistä kuvista!)
Kiitos valmentaja Jukka, ilman apuasi en olisi tässä.
Kiitos sisko inspiraatiosta ja tuesta.
Kiitos kaikille seurakavereille kannustuksesta.
Kiitos koko triahlonyhteisölle kannustuksesta.
Kiitos kaikille, jotka ovat auttaneet ja tukeneet matkan varrella. Te tiedätte kyllä.
Harjoituspäiväkirja 